Kuvataiteilija, kirjailija Petter Sairasen teos Muisti on unta kertoo käsittääkseni hänen oman tyttärensä (en ole tarkistanut asiaa) elämästä ja sen päättymisestä 19-vuotiaana. Sairasen italialainen avovaimo oli kuollut skootterionnettomuudessa jo tyttären ollessa nelivuotias. Siitä lähtien isä ja tytär olivat eläneet tiiviisti yhdessä; ulkopuolinen voisi arvella että liiankin tiiviisti? He piirtävät, kirjoittavat, pyöräilevät, retkeilevät, hiihtävät ja purjehtivat yhdessä. Tai ehkä Sairanen on vain kertonut näistä yhteisistä hetkistä ja ikään kuin leikannut ne irti kehyksistä, muusta elämästä ja ihmissuhteista. Luonto on isälle ja tyttärelle tärkeä elementti, josta ammennetaan elämyksiä ja aivan konkreettisesti myös ruokaa: jänis- ja lintupaisteja, marjoja ja sieniä. Elämä on aineellisesti niukkaa.

Eräänä pakkasiltana tytär lähtee ulos. Hänet löydetään parin päivän päästä metsästä kylmyyteen kuolleena. Alkaa isän surutyö, joka vie hänet myös Italiaan vaimon haudalle. Sairanen kirjaa lokiin matkan tapahtumia ja muistojaan. Tekstin väliin lomittuvat tyttären Värityskirjaksi nimettyyn vihkoon kirjoittamat runot. Lukijan on  mahdotonta tietää, ovatko nämä tekstit tyttären kirjoittamia vai eivät. (Anteeksi, jos tämä kommentti loukkaa, mutta niin se vain on.) Joka tapauksessa näistä isän ja tyttären teksteistä syntyy haikea ja kaunis kokonaisuus, jossa luodataan myös kuolemaa ja  elämän arvoa, elämänarvoja ja nykyisen elämänmuotomme arvottomuutta. Näytteeksi runokatkelma:

Vanha sielu uskoo maailman avaruuteen.
Hän uskoo taivaan korkeuksiin
sen äärettömyyksiin.
Hänen horisonttinsa ei
pimene koskaan.
Synkimmässäkin pimeydessä
hän löytää valon.

Toivon, että näin on käynyt tai käy myös Petter Sairaselle.