Harjunpää ja rautahuone (2010) jäi Matti Yrjänä Joensuun viimeiseksi teokseksi.  Joensuu ei suoltanut ilmoille kirjoja tyyliin teos joka vuosi joulumarkkinoille. Muistelen myös, että tavallista pitempi julkaisutauko olisi ollut jonkinlaisten kirjoittamiseen liittyvien ongelmien (?) aiheuttama. En ole lukenut kaikkia Joensuun teoksia, mutta ne jotka olen, todistavat vankasta ammattitaidosta. Eikä ihme, Joensuu on uranuurtaja dekkareita kirjoittavien poliisien joukossa. Nykyäänhän heitä on ainakin muutama, etunenässä rivakasti kärkeen porhaltanut Marko Kilpi. Sivumennen sanottuna Kilpi sanoi erään lehden haastattelussa, ettei ole lukenut ainoatakaan Joensuun teosta.
 
Minun kaltaiseni maallikkolukijan mielestä Joensuu kuvaa poliisin työtä realistisesti. Hän ei pyri yllättämään lukijaa yhä uusilla mielikuvituksellisilla juonenkäänteillä. Eipä silti, eräs tuttu poliisi sanoi jostain Joensuun varhaisteoksesta, ettei poliisin työ ole oikeasti sellaista kuin Joensuun kirjassa! En enää muista, mikä siinä hänen mielestään ei täsmännyt. Rautahuoneessa Harjunpää tutkii raakoja naisten murhia. Epäiltyjen joukossa on myös muuan Orvo, sairaanhoitaja-hieroja-seksityöläinen-omaishoitaja, joka työnsä kautta tutustuu ratsastusonnettomuudessa halvaantuneeseen Neean ja rakastuu. Orvon ja Neean tarina muodostaa rinnakkaisjuonen Harjunpään murhatutkimuksien ohelle. Tämän enempää dekkarin juonesta ei kärsi paljastaa.
 
Ainakaan tässä teoksessa Joensuu ei selittele, psykologisoi eikä paranna maailmaa kuten Kilpi rasittavasti tekee. Joensuu luottaa lukijan ymmärrykseen ja tulkintaan  miksi henkilöt ovat sellaisia kuin ovat ja toimivat niin kuin toimivat. Eikä kaikelle tietenkään ole selitystä, ei fiktiossa eikä oikeassa elämässä. Kun elämä näyttää nurjat kasvonsa, ihminen kiutistuu, olipa sitten herra tai narri. Pahan olemassaoloa ei voi kiistää. Se ahdistaa Harjunpäätä. Tuskin siltä ahdistukselta pääsi Joensuukaan pakoon