Ian McEwan on lempikirjailijoitani, ihan sieltä kärkikymmeniköstä ainakin ulkomaisista. Huomasin kyllä viime vuonna, että Ewanilta on suomennettu uutuus, romaani Pähkinänkuori, mutta jostain syystä se jäi lukematta. Korjasin tilanteen nyt. Koska teoksesta on tähän mennessä varmaanikin kirjoitettu paljon, kommentoin sitä vain lyhyesti.

Perusasetelmana on kolmiodraama, jossa on kuitenkin mukana ovela neljäs pyörä, syntymätön lapsi. Lapsen vanhemmat asuvat erossa, mutta eivät ole vielä virallisesti eronneet. Äidillä on suhde miehensä veljen kanssa. He suunnittelevat lapsen isän tappamista. Tavoitteena on, että arvoasunto, josta saa rutkasti rahaa, periytyy vaimolle.

Kohdussa oleva lapsi seuraa ja kommentoi suunnitelman etenemistä. Hän joutuu puntaroimaan myös omaa asemaansa. Tuntuu, ettei hänellä ole sijaa äidin ja mahdollisen isäpuolen elämässä. Onko hänet tarkoitus antaa pois? Pitäisikö hänen asettaa toivonsa biologiseen isään ja jos,  miten  tapahtumien kulkuun voisi vaikuttaa? Oman tilanteen ratkomisen ohella lapsi heittelee teräviä huomioita milloin mistäkin asiasta; vilahtelikohan siellä brexitkin, kenties.

Pähkinänkuori on ohuehko kirja. Hienoa! Vähemmän on tälläkin kertaa enemmän. Lukijan mieli ja sielu lepää tällaista teosta lukiessa. Kirjailija on itse suorittanut materiaalinsa karsinnan, ja lukija pääsee nauttimaan lopputuloksesta sen sijaan, että kahlaisi läpi koko  prosessin, jonka uumenissa luuraa myös olennaisin sanottava. Tekisi mieli sanoa, että jäljellä on hiottu timantti, mutta en sano, koska tämä kielikuva on liian kulunut jopa minulle. Tottahan toki ylettömällä runsaudellakin on tarkoituksensa ja viehätyksensä, mutta McEwania lukiessa ei läkähdy. Henki kulkee.