Koska narisen milloin mistäkin koiraharrastuksen ilmiöstä, minulta on kysytty, olenko todellakin sitä mieltä, että ennen oli koiraharrastuksessa kaikki paremmin. En. Monet asiat ovat muuttuneet, jotkut parempaan suuntaan, jotkut huonompaan tai minulle vieraampaan ja joissakin ei ole tapahtunut mitään olennaista muutosta harrastusvuosieni aikana.

Olen siis omistanut koiria 30 vuoden ajan ja seurannut aktiivisesti koiraharrastusta ennen sitäkin. Lapsuudenkodissa ei suureksi harmikseni ollut koiria. Se oli epistä: perheen iltatähtenä jäin ilman koiria, vaikka sisarteni lapsuuteen ne olivat kuuluneeet. Ennen minun syntymääni isällä oli nimittäin ollut metsästyskoiria, ja Vekku-nimistä pystykorvaa oli jopa käytetty näyttelyssä 40-luvulla! Tästä Vekusta sitten kertoiltiin juttuja vuosikymmenien ajan, kunnes ensimmäinen koirani Kata suisti sen jalustaltaan.  Koiranäyttelyssä kävin ensimmäisen kerrran todennäköisesti 60-luvulla, jolloin ajokoiria omistava setäni toi näyttelyyn dreeverinsä. Tädillä puolestaan oli kettuterriereitä ja toisella ainakin yksi airedaaleni. Näitä sukulaisten koiria tapasin niin harvoin, ettei siinä koiratietämys tai -osaaminen karttunut. Olenpahan vain kasvanut suvussa, jossa koirien omistaminen on ikään kuin kuulunut asiaan. Edellä kerrottu on se perspektiivi, josta käsin tarkastelen nykyistä koiraharrastusta.

Sitten niistä muutoksista. Aloitan myönteisestä kehityksestä. Enpä olisi aikoinaan kuvitellut, että tavallisen koiranomistajan ulottuvilla tulee olemaan geenitason tietoa koirasta.  Mitenkähän erilaisten geenitestien kehittäminen ja niiden yleistynyt käyttö tulevat muuttamaan jalostusta ja kasvatusta? Käykö niin, että tieto lisää tuskaa ja kasvatus vaikeutuu vai helpottuuko se mutta muuttuu samalla tylsemmäksi, ikään kuin kliiniseksi? Toisen  suuren muutoksen  ovat aiheuttaneet  tietotekniikan mukanaan tuomat mahdollisuudet välittää ja hankkia tietoa. Yhdistelmän 8 polven  sukutaulun jne. saa esille muutamalla klikkauksella sen sijaan, että se pitäisi väkertää käsin sieltä täältä haalittujen tietojen avulla. Jokunen vuosikymmen sitten suomenkielistä koirakirjallisuuttakin oli varsin vähän. Ne olivat lähinnä koulutusoppaita ja rotujen esittelyjä. Ulkomailta tilaamalla kirjoja toki sai. Omaakin kirjahyllyä koristavat esim. sellaiset teokset kuin Margaret Barnesin English Setters Ancient and Modern ja Gertrude Fisherin The New Complete Golden Retriever. Edellisen sivuilta löytyivät Wilma-setterin sukujuuret, ja jälkimmäisen  sivuilta bongasin mm. noutajan  sukutaulussa olevan periyttäjäsuuruuden Camrose Cabus Christopherin kuvan.

Koirien kouluttamisessakin on varmaan edistytty. Varsinkin palveluskoirien kouluttaminen näytti lapsuudessani aika karulta; nykyään selvittäneen pääosin ilman "monoa" - vai kuinka? Ainakaan koirien suoritukset eivät ole ohjaajaan kohdistuvan pelon leimaamia, niin kuin ne takavuosina saattoivat olla. (Netissä kylläkin näkee ulkomaisten koirien suorituksia, jotka ovat surullista katsottavaa.) Myös yleinen koiranpito on kehittynyt, mutta ei ongelmattomaksi. Suuria harppauksia on tietenkin otettu eläinlääkinnässä. Siinäkin on valitettavasti kielteiset  lieveilmiönsä.

(Jahas, nyt loppuu taas aika. Jatkan juttua, kunhan ehdin.)