Pidin Jhumpa Lahirin romaanista Kaima (suom. 2005). Niinpä tartuin kiinnostuneena tänä vuonna suomeksi ilmestyneeseen uutuuteen Tulvaniitty. Tämäkin teos on saanut osakseen arvostusta: se on ollut ehdolla Booker-palkinnon saajaksi. 

Intialaistaustaisen Lahirin Tulvaniityn tapahtumat sijoittuvat Intiaan ja hänen nykyiseen kotimaahansa USA:han. Kalkutassa asuvat veljekset Subhash ja Udayan ovat läheisiä mutta valitsevat tiensä eri tavalla. Subhash lähtee USA:han opiskelemaan, Udayan jää kotiin ja toimii kommunistisessa naksaliittien liikkeessä, mikä koituu hänen kohtalokseen. Poliisit ampuvat Udayanin, joka on ehtinyt ennen kuolemansa avioitua ja saattaa vaimonsa Gaurin raskaaksi. Subhash käy Intiassa ja ottaa  Gauri puolisokseen lähinnä velvollisuudentunnosta. USA:ssa syntyvä lapsi Bela pitää Subhashia isänään.

Udayanin kuolema jäytää koko perhettä. Äiti palvoo poikansa hautaa elämänsä loppuun saakka  mutta suhtautuu vihamielisesti miniäänsä. Subhash rakastaa Belaa mutta ei Gauria eikä Gauri rakasta kumpaakaan vaan tempautuu irti sietämättömästä tilanteesta muuttamalla yllättäen toiselle puolelle maata. Gauri on muistojensa vanki. Hän on omalta osaltaan ollut mukana teossa, joka johti Udayanin tuhoon. Subhash puolestaan fiksoituu rooliinsa Belan "isänä" ja sietää elämässään ankeutta, koska toivoo sen suojaavaan Belaa. Se onnistuu ja ei onnistu. Bela ei romahda mutta ei "suorita" sellaista elämää kuin hänen korkeasti koulutetut vanhempansa kenties hänelle kaavailivat.

Tarvitaan vuosikymmeniä, ennen kuin salaisuudet alkavat murtua, kysymykset saada vastauksia, pinnan alla velloneet tunteet purskahtaa esiin ja tehdä tilaa vaivattomammalle, normaalimmalle nykyisyydelle.

Tulvaniitty herätti ristiriitaisia tunteita. Siinä on töksähtelevää niukkuutta ja jäykkyyttä, varsinkin alkupuolella. Olettaisin, että tarkoituksellisesti; tuskinpa kyse on taitamattomuudesta! Ehkä se alleviivaa henkilöiden jännitteisiä suhteita ja kangistumista rooleihin, joissa he katsovat toistensa ohi ja pitävät ahdistusta aisoissa avautumatta vilpittömään vuorovaikutukseen. Teoksen loppupuolella on enemmän Lahirille tyypillistä vivahteikkuutta, kenties syystä että teoksen henkilöiden lukotkin alkavat avatua.

Tulvaniitty ei ole minulle niitä teoksia, jotka on pakko ahmia mutta ei niitäkään, jotka jäävät tyhjänpäiväisinä kesken.