Kuten otsikosta näkyy, me havaneesit korkkasimme terassikauden. Heh, emme tietenkään päässeet jonkin juottolan terassille vaan puutarhamökille, jonka terassi on mielipaikkojamme siellä. Jonkin (teko)syyn takia emme pääse keskitalvella mökille ollenkaan. On mukamas liian kylmä. Kaupungissa meidät kuitenkin kyörätään ulos vähintään kolmesti päivässä, vaikka pakkasta olisi 50 astetta. On olevinaan liikaa lunta, vaikka alueella on aurattuja teitä. Nyt loppukeväällä maahan on levitetty kalkkia ja nurmikon kevätlannoitetta, jota muka syömme. Joopa joo, olisi edes kanankakkaa, niin voisi kiinnostaakin. Siitä meillä oli hieman kiistaa liiterin kanssa viime kesänä... 

Enivei, lauantaina liiteri laittoi yllätten meille kaikille remmit. Olimme ihan että häh, mitä nyt tapahtuu. Enimmäkseen  nimittäin lenkkeilemme kahdessa erässä, Tuisku-muori yksinään ja me  Lunan kanssa kahdestaan. Varmuuden vuoksi availimme vähän ääntä. Olimme kuitenkin varpaillamme, koska äänenjohtajallemme Tuiskulle oli laitettu kaulaan haukunrajoitinpanta. Se tosin tirskauttelee vain hajutonta nestettä, josta Tuisku ei tosipaikan tullen välitä pätkääkään.

Kun astuimme ulos, huomasimme, että auto oli ajettu oven eteen. Kuinka huomaavaista! Liiteri kuitenkin sanoi, että se on siinä sen vuoksi, että meidät voi nopeasti nakata kyytiin ja ajaa pois. Jos nimittäin sattuisimme huutamaan kuin hullut, naapurit eivät metelin kuullessaan ehtisi soittaa häkeen tai eläinsuojeluun. Hehheh! Ollaanpas sitä vitsikkäitä.

Autossa yritimme ratkoa, mihin olemme menossa. Punaista mökkireppua ei näkynyt. Sen ottaminen esille kertoo yleensä meille, että mökille ollaan lähdössä. Takaraivossa kummitteli ajatus, että  meidät viedään eläinlääkäriin. Ensimmäiset viisi kilometriä sinne ajetaan samaa reittiä kuin mökille. Mutta ei! Sittarin risteyksestä käännyimmekin hiekkatielle, jolloin meidän oli  pakko päästää ilo irti. Silloin liiteri karjaisi, että turpa kiinni.   - Kauhean karkeaa käytöstä, eikä meille sitä paitsi ole opetettu tuommoista käskyä, ilmoitimme. - Hiljaa, kivähti siihen liiteri. Sen käskyn tunnemme mutta emme mokomasta välittäneet.

Parkkiksella liiteri avasi takakontin ja parahti, että ei voi olla totta: meidän kaikkien remmit olivat tiiviinä sykerönä Lunan oikean takajalan ympärillä. Muuten remmit kulkivat kenen mahan alta, kenen selän yli tai kaulan ympäri. Emme pystyneet änähtämäänkään. Suu viivana liiteri ryhtyi selvittelemään vyyhteä. Välillä se tuumasi, pitäisikö hakea puukko, mutta jatkoi kuitenkin näpräämistä. Lopulta se sai meidät kaikki irti. Sitten se taivutteli Lunan jalkaa ja Luna sai ottaa maassa muutaman askeleen. Luna itse aikoi ruveta riemuissaan riehumaan, jolloin liiterikin uskoi, että jalka on kunnossa.

Arvelimme, että nyt on saarnan vuoro: bimbokolmikko ei selviä edes lyhyestä automatkasta ilman katastrofia. Erehdyimme. Liiteri ei sanonut meille puolta sanaa moitteeksi. Sen sijaan se kuului selittävän, että ottaa AINA meiltä remmit pois, että ei käsitä, miten se unohtui. No, aina ja aina. Meillä on tästä vähän erilainen mielipide, mutta emme viitsineet ruveta siitä jankkaamaan. Tärkeintä, että pääsimme vihdoin mökin pihalle. Juoksimme kiekkaan, tarkastimme rajat ja huomasimme, että ristiturpa oli kylvänyt papanoitaan takapihalle. Tähyilimme, näkyisikö sitä, että saisimme antaa sille hatkat. Ei näkynyt, mutta ilmoitimme silti kuuluvasti, että tätä reviiriä hallitsemme taas me eikä kukaan muu. Tuliko selväksi! Me eikä kukaan muu!