Pikku Höppänäpöppänä Nättisilmä Lämpöpakkaus Luna poistui keskuudestamme tasan vuosi sitten, räntäsateisena iltayönä. Niin surullista. Koiran kuolemaan ei totu koskaan, eikä tarvitse tottuakaan. Eutanasiaan päättyvä reissu on aina raastava. Koira ei onneksi tiedä, mitä tapahtuu. Se seisoo luottavaisena vieressäsi ja heilauttaa häntäänsä. Vähitellen esirauhoituspiikki alkaa vaikuttaa. Koira istuu ja käy pian makuulle. Sen pää on vielä pystyssä, ja se katsoo sinua silmiin vähän hämmentyneen näköisenä: mitä minulle tapahtuu? Höpiset sille jotain järjetöntä: - Ei mitään hätää, ollaan ihan rauhassa vaan. Noin, hieno. Sitten koira laskee päänsä etujalkojen varaan ja sulkee silmänsä. Tiedät, että yhteytesi tähän olentoon on nyt katkennut eikä enää palaa. Annat kyynelien tulla. Silität vielä koiran päätä ja pidät kättä sen kuonon edessä. Jospa hajuaisti toimii vielä? Jospa se aistii, että olet yhä sen vieressä. Sitten eläinlääkäri tulee toteamaan tilanteen. Nostat koiran pöydälle, ja toimenpide saatetaan loppuun. Koira näyttää nukkuvan mutta on lopullisesti poissa. 

Irrotat pannan ja taluttimen ja astut yöhön ilman koiraa, joka jää klinikalle lähteäkseen tuhkattavaksi. Istut surusta turtana autoon. Märkä asvaltti imee kaiken valon. Pyyhkimet sutivat räntää tuulilasista, ja räpyttelet silmiäsi nähdäksesi kyynelien läpi edes jotain. Tajuat, että olet ajanut kolmion takaa keskelle risteystä; kummallakin puolellasi on auto. Kiitos teille tuntemattomat autoilijat: ette ajaneet päälleni, ette edes soittaneet torvea. 

Selviät hengissä kotiin. Laitat remmin naulakkoon, jossa se riippuu vielä viikkoja. Istut nojatuoliin, nostat kotona odottaneen koiran syliin ja kerrot sille, että Luna on poissa, että se  ei  palaa enää kotiin. Tiedät, ettei koira ymmärrä, mitä sanot. Mutta surusi se ymmärtää.