Kiinnostavinta tässä kirjassa on sen kirjoittaja,  Oulun metropoliitta Panteleimon. Miksi ja millaisen dekkarin hengenmies kirjoittaa? Ensimmäiseen kysymykseen en tiedä vastausta enkä keksinyt sitä rivien välistäkään, paitsi että Panteleimon omistaa teoksensa äitinsä, poliisinrouvan muistolle. Toiseen löytyy eräänlainen vastaus jo kirjan takakannesta, jossa ilmoitetaan, että Murha kirkonkylässä on nostalginen rikosromaani. Niinpä on.

Teoksen tapahtumat ajoittuvat 50-luvun lopulle. Kirkonkylästä poimitaan esille pappila, puhelinkeskus, kuppila sekä kartano ja Pirskalan talo; molemmat ovat joutuneet luovuttamaan maita Karjalan evakoille, joita edustaa Mikkisen perhe. Luovutus on  aiheuttanut riitoja osapuolten välille. Eräänä aamuna Mikkilän Valde löydetään kuolleena sillan alta kuivuneen joenouman pohjalta. Tapaturmaksi otaksuttu kuolema osoittautuukin murhaksi, jota pari poliisia sitten tutkii. Poliiseilla ei tietenkään ollut 50-luvulla apunaan nykyaikaisen rikostutkinnan keinoja, mutta Panteleimon on tehnyt poliiseistaan muutenkin avuttomia tutkijoita. Poliisin rouva  Elisabet on miestään terävämpi myös rikoksen selvittäjänä.

Kirkonkylän henkilögalleria tuo mieleen vanhat suomalaiset elokuvat. Kaipa se on sitä nostalgiaa.

Kieleltään teos on sujuva ja selkeä, kuten myös juoneltaan ja rakenteeltaan. Sitä voisi suositella luettavaksi vaikka ääneen ikäihmisille jossain vanhainkodissa. Tämä ihan ilman ironiaa sanottuna.