Takakansitekstin mukaan Sara Stridsberg on Ruotsin merkittävimpiä nykykirjailjoita. Niin raskas on rakkaus on hänen neljäs romaaninsa. Stridsbergin omien sanojen mukaan romaani on omistettu kaikille joiden matka kulki Beckombergan sairaalan puiston ohi vuosien 1932 ja 1995 välillä. Kyse on suuresta mielisairaalasta aikana, jolloin myös Suomessa oli vastaavia laitoksia. Valtaosin niistä on  luovuttu hoitokäytäntöjen muututtua niin Ruotsissa kuin meilläkin. Joidenkin sairaaloiden (esim. helsinkiläisen Lapinlahden) lakkautusta on myös vastustettu. Sairaalaa on pidetty paitsi osana tuloksellista hoitoketjua, myös osana kulttuurihistoriaa.

Stridsbergin romaanin sairaalassa on hoidettavana keski-ikäinen, itsetuhoinen alkoholisti Jim, jota hänen murrosikäinen tyttärensä Jackie käy ahkerasti katsomassa. Olof, Paul ja Sabina ovat hoidokkeja, Inger on hoitaja ja Edvard psykiatri, Jimin sanoin läpeensä hullu, hänkin. Sairaala muodostaa suljetun, turvallisen pienoismaailman, jossa esimerkiksi Olof on asunut vuosikymmenet. Kun hänen on tullut aika lähteä, kotiuttava lääkäri kysyy, millaisena Olof näkee itsensä "vapaudessa".  - Makaan Hamngatanilla. NK:n edessä, käpertyneenä talvitakkini alle, kuuluu Olofin lohduton vastaus. Ja lohduton on Olofin kohtalokin.
 
Teoksen potilaat ovat mukavia hulluja. Heillä on ongelmansa, ja siinä sivussa he laukovat aforistisia viisauksia. Edes Paul, joka on tappanut vaimonsa ja makaa 14-vuotiaan Jackien kanssa, ei ole epämiellyttävä. Hoitohenkilökunta on pikantilla tavalla hassahtavaa,  boheemia ja rentoa. Nyt ei olla Yksi lensi yli käenpesän -tunnelmissa.  Sen sijaan kirja tuo mieleen Jorma Korpelan Tohtori Finckelmanin, jossa myös ollaan kultivoituneesti vinksahtaneita. Kaikessa - sanoisinko romanttisuudessaan - Stridsbergin teos henkii  syvää myötätuntoa ja ymmärrystä Beckombergan asukkeja kohtaan.
 
Stridsbergin teosta kannattelee   vivahteikas, runollinen kieli. (Suomentaja Outi Menna on taas kerran tehnyt hienoa työtä.) Siinä tekee mieli viipyillä, lukea lauseita uudestaan,  antaa kuvien hahmottua ja virrata mieleen.
 
Niin raskas on rakkaus ei ole poleeminen yhden totuuden tendenssiromaani, mutta se kysyy, millaisia seurauksia muuttuneilla hoitokäytänteillä on hoidokeille. On helppo sanoa, että ihmisiä ei saa säilöä laitoksiin laitostumaan. Mutta entä jos laitos tuntuu kodilta eikä sen ulkopuolella ole mitään, kuten Olof toteaa. Näitä olofeja hortoilee Suomenkin kaduilla ja yömajoissa. Omaiset kamppailevat jaksaakseen ja saadakseen läheiselleen hoitoa. Epätoivoisimmat tekevät rikoksen päästäkseen takaisin laitokseen. Rahako tässä ratkaisee vai joustamaton hoitoideologia?