Kazuo Ishiguron romaani Pitkän päivän ilta on lemppareitani. Myönteistä mielikuvaa tukee siitä tehty hieno elokuva, jonka pääosassa loistaa Anthony Hopkins. Edellä mainitun lisäksi olen aiemmin lukenut Ishigurolta samantyylisen romaanin Menneen maailman maalari. Uusin suomennettu teos Haudattu jättiläinen on kuitenkin jotain aivan muuta. Jos kyse ei olisi ollut Ishigurosta, olisin luultavasti lopettanut lukemisen viidenkymmenen sivun paikkeille, johon yritän taistella kirjan kuin kirjan kanssa. Jättiläisiä, lohikäärmeitä, kirouksia, ritareita, kuningas Arthur - voi ei. Luin kuitenkin eteenpäin, ja jossain vaiheessa teos muuttui kiinnostavaksi, imaisi mukaansa eikä sitä enää voinut jättää kesken.
Ollaaan siis tarukuningas Arthurin ajan Englannissa, jossa keltit ja saksit ovat kahakoineet keskenään. Yksi päähenkilöistä, vanha sir Gawain, on jo edesmenneen Arthurin ritareita. Hän ratsastaa yhä etsiskelemässä naaraslohikäärme Querigia. Sitä kohden ajautuu myös iäkäs pariskunta Axl ja Beatrice; varsinaisesti he ovat lähteneet kotikylästään tapaamaan poikaansa, jonka pitäisi asua naapurikylässä. Querigia tavoittelee myös soturi Wistan, joka pelastaa nuoren Edwinin hengen ja ottaa hänet eräänlaiseksi oppipojakseen. Lohikäärme Querigilla on ominaisuus, johon teoksen henkilöt joutuvat ottamaan kantaa ja joka motivoi heidän toimintaansa: Querigin hengittämä sumu aiheuttaa sen, etteivät ihmiset muista, mitä menneisyydessä on tapahtunut. Jos Querig tapetaan, muistot palautuvat. Onko se hyvä vai huono asia?
Axl ja Beatrice horjuvat kahden vaiheilla: onnen hetket haluaisi muistaa, mutta muistin syövereistä saattaa nousta esiin myös asioita, jotka mieluummin unohtaisi. Sir Gawain ei repisi auki menneisyyden haavoja; hän säilyttäisi sen heiveröisen rauhantilan, jonka kuningas Arthur on hänen mielestään saanut aikaan. Wistanilla sen sijaan on selkeä missio: kosto. Kostolle löytyy oikeutus, kun kelttien pahat teot palautuvat ihmisten mieleen.
Kyse on muistamisesta, mutta myös vastuusta. Onko aktiivinen unohtaminen moraalisesti oikein? Kuinka kauan menneisyyttä pitää raahata perässään, voiko ja pitääkö siitä päästää irti, voiko syyllisyydestä vapautua? Miten kollektiivinen muisto rakentuu; vääristääkö sitä Querigin sumuverho ja jos, niin kenen toimesta ja minkä vuoksi? Axlin ja Beatricen mukana tarinassa hengittää myös kiintymys, jopa rakkaus, joka on kestänyt ja jättänyt taakseen vaikeudet - tai ainakin luulen niin. Sitkeästi he ainakin jatkavat taivallustaan, yhdessä.
Mietin, onko Ishiguro on teosta kirjoittaessaan ajatellut esimerkiksi Euroopan poliittista tilannetta kuten sitä, että sotien raakuuksia halutaan toisaalta unohtaa ja kieltää, toisaalta kaivella esille jopa vuosisatojen takaa ja oikeuttaa niillä nykypäivän poliittisia ratkaisuja, pahimmillaan horjuttaa toisen maailmansodan jälkeen vaivoin aikaansaatua rauhantilaa. Romaanin Querig oli jo henkitoreissaan, kuolemaisillaan tapettiinpa se tai ei. Vihjaako Ishiguro, että olemme joka tapauksessa päästämässä irti pullon hengen, jota emme takaisin pulloon saa?
Ishiguro hyödyntää teoksessaan vanhoja myyttejä ja niihin perustuvia fantasian elementtejä. Vierastin niitä aluksi aika tavalla ja yritin keksiä, miksi Ishiguro on pukenut teoksensa tällaiseen asuun. Sitten annoin periksi: Miksipä niitä ei käyttäisi. Ne tuovat kerrontaan omanlaistaan tenhoa. (Tenho on mielestäni hyvin fantasiaan istuva sana:) Teoksen takakansiteksti kertoo, että Haudattu jättiläinen on poikkeuksellinen romaani. Niinpä.
Kommentit