perjantai, 21. huhtikuu 2017

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Takakansitekstin mukaan Sara Stridsberg on Ruotsin merkittävimpiä nykykirjailjoita. Niin raskas on rakkaus on hänen neljäs romaaninsa. Stridsbergin omien sanojen mukaan romaani on omistettu kaikille joiden matka kulki Beckombergan sairaalan puiston ohi vuosien 1932 ja 1995 välillä. Kyse on suuresta mielisairaalasta aikana, jolloin myös Suomessa oli vastaavia laitoksia. Valtaosin niistä on  luovuttu hoitokäytäntöjen muututtua niin Ruotsissa kuin meilläkin. Joidenkin sairaaloiden (esim. helsinkiläisen Lapinlahden) lakkautusta on myös vastustettu. Sairaalaa on pidetty paitsi osana tuloksellista hoitoketjua, myös osana kulttuurihistoriaa.

Stridsbergin romaanin sairaalassa on hoidettavana keski-ikäinen, itsetuhoinen alkoholisti Jim, jota hänen murrosikäinen tyttärensä Jackie käy ahkerasti katsomassa. Olof, Paul ja Sabina ovat hoidokkeja, Inger on hoitaja ja Edvard psykiatri, Jimin sanoin läpeensä hullu, hänkin. Sairaala muodostaa suljetun, turvallisen pienoismaailman, jossa esimerkiksi Olof on asunut vuosikymmenet. Kun hänen on tullut aika lähteä, kotiuttava lääkäri kysyy, millaisena Olof näkee itsensä "vapaudessa".  - Makaan Hamngatanilla. NK:n edessä, käpertyneenä talvitakkini alle, kuuluu Olofin lohduton vastaus. Ja lohduton on Olofin kohtalokin.
 
Teoksen potilaat ovat mukavia hulluja. Heillä on ongelmansa, ja siinä sivussa he laukovat aforistisia viisauksia. Edes Paul, joka on tappanut vaimonsa ja makaa 14-vuotiaan Jackien kanssa, ei ole epämiellyttävä. Hoitohenkilökunta on pikantilla tavalla hassahtavaa,  boheemia ja rentoa. Nyt ei olla Yksi lensi yli käenpesän -tunnelmissa.  Sen sijaan kirja tuo mieleen Jorma Korpelan Tohtori Finckelmanin, jossa myös ollaan kultivoituneesti vinksahtaneita. Kaikessa - sanoisinko romanttisuudessaan - Stridsbergin teos henkii  syvää myötätuntoa ja ymmärrystä Beckombergan asukkeja kohtaan.
 
Stridsbergin teosta kannattelee   vivahteikas, runollinen kieli. (Suomentaja Outi Menna on taas kerran tehnyt hienoa työtä.) Siinä tekee mieli viipyillä, lukea lauseita uudestaan,  antaa kuvien hahmottua ja virrata mieleen.
 
Niin raskas on rakkaus ei ole poleeminen yhden totuuden tendenssiromaani, mutta se kysyy, millaisia seurauksia muuttuneilla hoitokäytänteillä on hoidokeille. On helppo sanoa, että ihmisiä ei saa säilöä laitoksiin laitostumaan. Mutta entä jos laitos tuntuu kodilta eikä sen ulkopuolella ole mitään, kuten Olof toteaa. Näitä olofeja hortoilee Suomenkin kaduilla ja yömajoissa. Omaiset kamppailevat jaksaakseen ja saadakseen läheiselleen hoitoa. Epätoivoisimmat tekevät rikoksen päästäkseen takaisin laitokseen. Rahako tässä ratkaisee vai joustamaton hoitoideologia?
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 

 
 

 

maanantai, 17. huhtikuu 2017

Tore Renberg: Huomenna nähdään

En ollut kuullutkaan norjalaisesta kirjailijasta Tore Renbergistä ennen kuin luin hänen viime vuonna suomeksi ilmestyneen teoksensa Huomenna nähdään. Eipä ihme, sillä teos on ensimmäinen  Renbergiltä suomennettu romaani, joita hän on kirjoittanut  kaiken kaikkiaaan 13, lisäksi elokuva- ja näytelmäkäsikirjoituksia.

Romaanin Huomenna nähdään tapahtumat tiivistyvät neljään intensiiviseen vuorokauteen, joita takaumat taustoittavat. Henkilöt ovat rupusakkia; tämä sanottuna ilman ylenkatsetta. Vain 17-vuotias Sandra on ns. hyvästä perheestä, mikä ei kuitenkaan suojaa Sandraa. Sandra on rakastunut Danieliin, jolla on rankka tausta. Hän asuu sijaiskodissa Ingerin ja tämän kuuron tyttären Veronikan luona. Taloudellisiin vaikeuksiin peliriippuvuutensa vuoksi ajautunut Pål on kahden teini-ikäisen tytön, Tirilin ja Malenen, yksinhuoltaja. Vaimo on häipynyt. Apua vaikeuksiinsa Pål ajautuu hakemaan nuoruudessa tuntemiltaan sisaruksilta Jan Ingeltä ja Cecileltä ja heidän kanssaan kimpassa olevalta Rudilta. He ovat pikkurikollisia, kuten myös joukkoon kuuluva mutta vankilassa istuva korealainen Tong. Sisarusten äiti on kuollut ja isä jättänyt lapset yksin muutettuaan Jenkkeihin. Rudi ei halua, että hänen taustastaan puhutaan. Tong on adoptoitu Norjaan.
 
Tuntuuko liiankin osoittelevalta? Että kun on saanut huonot kortit elämäänsä, niin pieleen väistämättä menee? Juu, mutta Renberg rakentaa henkilöitään erittäin taitavasti. He eivät ole yksiulotteisia luuserin prototyyppejä, vaan myötätuntoa herättäviä ihmisiä rupisuudestaan huolimatta. He sinnittelevät. He miettivät, miksi elämä on mennyt niin kuin mennyt ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Esimerkiksi Cecile katsoo siistiä maalaistaloa ja miettii, olisiko hänestä voinut tulla maatalon emäntä sen sijaan, että hän on pikkurikollisen avovaimo. Oma porukka tuo kuitenkin turvaa, ja keskinäisen solidaarisuuren rakoilu pyritään estämään. Kun siinä ei loppupeleissä onnistuta, Jan Inge heittäytyy suorastaan runolliseksi:
 
"Tongissa oli liian vähän rakkautta", Jan Inge kuiskasi, kun oli kulunut vähän aikaa. "Ja ehkä se on asia, joka me voidaan ottaa tästä opiksi", hän lisäsi mietteissään, "että kaikessa on aina kyse rakkaudesta."
 
Kirjan tapahtumajuonen yllä leijuu alusta alkaen uhkaava tunnelma. On kuin ukkonen lähestyisi. Lukija odottaa koko ajan, milloin rysähtää.  Hän  seuraa katastrofin lähestymistä sydän läpättäen: voi voi, peräänny, valitse toisin, lähde pois NYT! Ja sitten kuitenkin rysähtää, minkä lukija on toki osannut ennakoida. Renbergin teoksessa on dekkarin ja rikosromaanin ominaisuuksia, vaikka se ei varsinaisesti ole kumpikaan. Tämä lajien rajojen hiutuminenn on nykyään tavallista.
 
Huomenna nähdään on jaettu lyhyehköihin, otsikoituhin lukuihin, mikä tekee kärryillä pysymisestä helppoa, joten kirjan paksuutta (n. 650 s.) ei kannata säikähtää, vaikka olisi pikkasen tottumattomampi lukija. Ajattelen tässä ennen kaikkea nuoria lukijoita, joille teoksen teinit tarjoaisivat paljonkin tarttumapintaa. Huomenna nähdään aloittaa kustantajan mukaan Teksas-sarjan. Lisää suomennettua Renbergiä on siis odotettavissa. Ilmoittaudun lukijoiden joukkoon!
 
P.S. Teoksen on suomentanut Outi Menna, ansiokkaasti kuten aina.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 

 

 

 
 
 

 

sunnuntai, 16. huhtikuu 2017

Hannu Väisänen: Apupata

Hannu Väisänen on vaihteeksi julkaissut kertomuskokoelman, tällä kertaa nimeltään Apupata. Alun perin jutut on liepeen mukaan julkaistu kolumneina eri lehdissä. Ne ovat tiiviitä välähdyksiä Väisäsen elämästä Ranskan maaseudulla, jossa hän nykyisin asuu. Juttuja lukee ilokseen. Mukana on lempeää huumoria,  itseironiaa unohtamatta. Odotan aina - muistaen sen mainion alttaritaulujutun -  että Väisänen kirjoittaisi taiteensa luomisprosessista ja vastaanotosta, mutta eipä niitä tällä(kään) kertaa juuri käsitelty. Mutta ehkä seuraavalla? Jään odottamaan Väisäseltä "oikeaa" romaania. Mitähän Anterolle kuuluu?

sunnuntai, 16. huhtikuu 2017

Raviliiga ja jääkiekkoseurat yhteistyöhön

Kirjoitin jokin aika sitten, että saattaisin ostaa osuuden ns. kimppahevosesta, jos uusia kimppoja tänä vuonna perustetaan. Nythän ne sitten julkistettiin: raviradat ryhtyvät yhteistyöhön jääkiekkoseurojen kanssa eli siis perustetaan esim. TPS:n kimppa, Ilveksen kimppa jne. Pois jäävät kuitenkin Lukko, Ässät ja KalPa. Osuuksia on tuhat per hevonen ja yksi osuus maksaa 100 euroa; siinäpä ne kulut ovatkin, niin ymmärsin. Mitään tuottoahan ei kannata osuudestaan odottaa; kyse on elämyksistä ja uuden yleisön hankkimisesta raviurheilulle.

Idea on ihan hyvä. Jos raviporukat saadaan liikkeelle, mukaan tulee jengiä, joka on jo tottunut fanittamaan joukkuettaan. Tämä fanikulttuuri voisi siirtyä myös oman hevosen kannattamiseen, jolla saataisiin vähän väriä ja säpinää radoille. Toivottavasti hevoshankinnat onnistuvat. Sehän ei ole kirkossa kuulutettua. Ikävimmillään kopukka ei pääse starttaamaan ollenkaan. Fanita siinä sitten...

Näihin maisemiin porukkaa ei siis perusteta. Tuskin olisin liittynyt sakkiin, vaikka olisi perustettukin. Ravi- ja jääkiekkoharrastajat ovat varmaan aika samanhenkistä joukkoa, sanosinko että öykkäreitä (anteeksi vain!) minun näkökulmastani. Tällaisena 3/4 kukkahattutätinä olisin varmaan ollut melkoinen kummajainen joukossa. Ei sen puoleen, se olisi kyllä ollut osa huvia!
 
(P.S. KalPa nujersi lopultakin rakkaan vihollisensa JYP:n. Hyvä KalPa!)
 

 

 
 

  

tiistai, 4. huhtikuu 2017

Koira - hän vai se?

Minun on helppo vastata otsikon kysymykseen: koira on minulle se. Puhekielessä ihminenkin on se, kirjakielessä hän. Ärsyynnyn aina kuullessani koiran tai muun kotieläimen hänittelyä. Kerran sinänsä asiallinen eläinlääkäri erehtyi kysymään minulta, mikäs häntä vaivaa. Ajattelin vastata, että SE loukkasi jalkansa. En sentään viitsinyt. Ilmeisesti olin kuitenkin niin kiukkuisen näköinen, että eläinlääkäri luopui hänittelystä.

Annahan olla. Teen usein maalauskurssin läksyjä - luonnoksia yms. - keskiviikkoisin kuunnelleen samalla radion Luontoiltaa. (Välillä tylsä, useimmiten mukava ohjelma.) Kuinka ollakaan, joku ämmä soitti ohjelmaan ja tituleerasi pihallaan liikkuvia villieläimiä häneksi ja heiksi. Mitä ne nyt olivatkaan, ehkä siilejä. Voi ällötys!
 
Vähän samaa sarjaa ovat narttujen ja urosten sievistelevät nimitykset tyttö ja poika. Tämän omituisuuden edessä olen nostanut kädet pystyyn, vaikka en siitäkään pidä. Jos vastaan tuleva koirantaluttaja huhuilee, onko minun koirani tyttö vai poika, vastaan kiltisti, että tyttö. Vain erItyisen pahantuulisena kiljaisen: - NARTTU! Sana narttu on ilmeisesti vähän rasitteinen? Joskus se näyttää herättävän hämmennystä ikään kuin olisin huikannut,  että p*llu tai v*ttu. Liika on kuitenkin liikaa  tässä tytöttelyssä ja pojittelussakin. Kun jollain keskustelupalstalla koiranomistaja vuodattaa, miten "poikani" sitä ja tätä, miten sanoin kasvattajalle, että poika plääplää,  ja eläinlääkäri totesi pojasta, päläpälä, niin tekisi mieli kysyä:-  Miksi veit lapsesi eläinlääkäriin? Eikö ihmislääkäri sentään olisi ollut parempi vaihtoehto pojalle?
 
Luontoiltaa kuunnellessa pysähdyin oikein miettimään, miksi hänittely minua niin tympäisee. Luultavasti yhdistän sen koirien inhimillistämiseen, jonka ääripäässä ovat esimerkiksi koirien häät: hauvat puetaan juhla-asuun, kutsutaan vieraita ja istutaan pöytään nauttimaan häätarjoilusta. Grrrrrr! Vielä kauheampaa on esimerkiksi takajalattomana syntyneen pennun jättäminen henkiin "eläinrakkaudesta". Aikuisena koiralle sitten asennetaan pyörällinen proteesi. Vasta näin tällaisen jutun netissä. Siinä esiintyi noutaja. Noutaja! Eli koira joka on omassa elementissään tutkimassa metsän hajuja, koluamassa ojan pohjia ja  rypemässä vedessä. (En tosin asennuttaisi proteeseja minkään rotuiselle koiralle.)
 
MiInusta koirassa on kiinnostavaa ja arvostettavaa sen ei-ihmisyys, se miten se eroaa meistä ihmisistä, vaikka meillä kosolti yhteisiä geenejä onkin. Hän on loukkaus koiran koiramaisuutta kohtaan.  Vanha sanonta toteaa: En pidä siitä, että koiraa verrataan ihmiseen. Se on liian suuri kunnia ihmiselle. Näin.