sunnuntai, 22. lokakuu 2017

MeToo

Seksuaalisesta häirinnästä on taas noussut mekkala, eikä syyttä.  Meillä Suomessahan tätä keskustelua käytiin jo viime vuonna, ja kirjoitinkin siitä tässä blogissa 1.11.2016 tagilla ajankohtaista yhteiskunnasta. Otsikkonani oli silloin Aina on osattu lääppiä. En ala toistaa itseäni. Olen yhä samaa mieltä kuin viime syksynä.

sunnuntai, 22. lokakuu 2017

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

Nobelisti Orhan Pamukin romaani Kummallinen mieleni on alun perin ilmestynyt vuonna 2014; suomennos saatiin tänä vuonna. Tämänkin lähes 800-sivuisen järkäleen on suomentanut Tuula Kojo. Pamuk on lempikirjailijoitani, mutta aivan kaikkia suomennoksia en silti ole lukenut. Miksiköhän?

Joka tapauksessa tartuin uteliaana Pamukin uutuuteen. Jälleen seikkaillaan Pamukille rakkaassa Istanbulissa. Kaupungin laidalle kohoaa maaltamuuttajien hökkelikyliä. Sinne muuttaa myös 12-vuotiaan Mevlutin isä, joka myy kadulla jogurttia ja boza-juomaa. Kaupustelusta tulee ajan oloon myös Mevlutin ammatti. Tulokkaat ovat toivorikkaita paremman elämän tavoittelijoita. Toisia onnistaa, toisia - kuten Mevlutia isineen - ei ihmeemmin. Leivänsyrjässä kuitenkin pysytään, mihin Mevlut tosin tarvitsee ja saa  apua sukulaisiltaan. Sukulaisten apua tarvitaan myös avioliittojen solmimiseen, mutta nuoret ovat jo muuttuneet "oikukkaiksi".  Ihan mikä tahansa ei kelpaakaan. Ja isätkin jo vaativat, että tyttären on käytävä koulu loppuun.

Kummallinen mieleni on ensisijaisesti Mevlutin tarina. Se on tarina muutoksesta, jonka kelkkaan kiltti ja rehellinen Mevlut ei oikein pääse mukaan. Istanbul muuttuu; väkiluku kasvaa ja slummeja raivataan kerrostalojen tieltä. Turkki muuttuu; se modernisoituu. Kauppaan tulee teollista jogurttia, tulee  makkäreitä ja muita pikaruokapaikkoja, jotka saavat perinteisen katukaupan ahtaalle. Lopulta Mevlutin käteen laitetaan jopa kännykkä; lankapuhelinta hän ei ole koskaan halunnut hankkia. Yhteiskunnan yläkerroksien valtakamppailut  ja vallanvaihdokset humisevat jossain Mevlutin pään yläpuolella, vaikka   olihan hänelläkin  nuorena vaihe, jolloin hän kävi liimaamassa julisteita seiniin kaverinsa apuna mutta vailla omaa selkeää näkemystä, miksi niin tehtiin.
 
Kummallinen mieleni on myös rakkaustarina. Mevlut rakastuu Rayihaan, tai niin hän luulee. Itse asiassa ihastuksen kohde on Suleima, mutta Rayihan kanssa Mevlut kuitenkin päätyy naimisiin, onnellisesti. Teoksen viimeinen virke kertoo sen vielä kerran: "Olen rakastanut tässä maailmassa kaikkein eniten Rayihaa", Mevlut sanoi itsekseen. Tämän lauseen Mevlut halusi sanoa Istanbulille ja kirjoittaa seinille.
 
Pamukin teosta leimaa hänelle tyypillinen lempeä huumori. Ihmiset eivät ole eikä heidän tarvitse olla täydellisiä ollakseen rakastettavia. Teoksen henkilöhahmot ovat lihaa ja verta. Heidän elämänsä Istanbulissa on värikästä ja ankaraakin, mutta he sinnittelevät. Yksin et ole mitään; tarvitset tueksesi verkoston. Välillä riitaannutaan, kymmenen vuoden kuluttua halataan vesissä silmin.
 
Pamuk vie tarinaa eteenpäin kiireettömästi ja laveasti. Myönnän, että tuskastuin välillä ja siirryin silmäilevään lukemiseen. Ajattelin, että jutustelu on  niin umpiturkkilaista, ettei se syvimmältään raapaise minua, että Turkki tässä muuttuu, joo-o, kohautanpa sille olkapäitä. Sitten tarina imaisi taas mukaansa ja luin seuraavat pari sataa sivua Pamukin otteessa lilluen. Näin minulle on tainnut käydä Pamukin kanssa aina. Ja aina olen myös Pamukiini palannut.
 
 

maanantai, 9. lokakuu 2017

Rosa Liksom: Everstinna

Vuonna 1985 Rosa Liksom säväytti esikoisteoksellaan, novellikokoelmalla Yhden yön pysäkki. Seuraavana vuonna ilmestynyt Unohdettu vartti jatkoi samalla linjalla: novellit ovat lyhyitä ja tiiviitä ja niissä käytetään suvereenisti peräpohjolan murretta tai pääkaupunkiseudun slangia. Kiinnostavaa! Esikoisteoksesta lähtien olen seurannut Liksomin tuotantoa, joten tartuin tietenkin myös Liksomin uutuuteen Everstinna.

Everstinna on nimihenkilönsä monologi. Eletään toista maailmansotaa edeltävää aikaa. Ensimmäinen maailmansota ja kansalaissota ovat takana, ja uusia asemia haetaan. Kenen joukoissa seisot? Everstinnan valintoja ovat pikkulotat ja suojeluskunta. Mutkien kautta hän päätyy itseään huomattavasti vanhemman everstin puolisoksi ja voi nimittää itseään everstinnaksi. Tästä asemasta käsin everstinna muistelee 30-luvun loppua ja sotavuosia aina katkeraan loppuun saakka.
 
Saksalaisten tulo Lappiin mullistaa lappilaisten elämän, ainakin niiden joiden oikeutena ja velvollisuutena on toimia saksalaisten apuna ja  rinnalla. Puutetta ei tarvitse nähdä. Syödään hyvin eikä tingitä juomien laadusta. Visiteerataan etelän seurapiireissä ja jopa Saksassa. Sotaonni kuitenkin kääntyy, ja sota alkaa vaikuttaa yhä rujommalta jopa eversinnan näkökulmasta. Viimeinen rysähdys on Lapin sota, jossa entiset aseveljet on ajettava maasta. Ennen poistumistaan saksalaiset yrittävät aiheuttaa niin paljon tuhoa kuin mahdollista. Lappi palaa.
 
Kun sodasta on selvitty, teoksen painopiste siirtyy eversitinnan avioliittoon. Everstin joten kuten aisoissa pysynyt väkivaltaisuus muuttuu pidäkkeettömäksi. Molemmat hakevat lohtua alkoholista, mutta lopullista katastrofia ei voi välttää. Everstinna ponnistelee irti tuhoisasta rakkaussuhteestaan ja solmii vielä uuden, tällä kertaa itseään nuoremman miehen kanssa. Hänestä sukeutuu myös kirjailija.
 
Liksom osaa asiansa. Hän ei todellakaan ole turhaan saanut Finlandia-palkintoa. Otan tässä esille teoksen ansioista vain yhden asian, kielen. En yleensä juuri pidä murteella kirjoitetuista teksteistä, en edes savonmurteisista vaikka olenkin syntyperäinen savolainen. Liksom kuitenkin kirjoittaa omaa murrettaan häikäisevästi. Siitä ei voi kuin nauttia. Kun Liksom kuvaa lappilaista suota, voi tuntea olevansa siellä suolla, usvan, mudan, märkyyden ja piinaavien hyönteisten keskellä. Hienoa.
 
Kiitos tästä kirjasta!
 

perjantai, 6. lokakuu 2017

Voittaako Hotshot Luca Kriteriumin?

Huomenna ajetaan ns. Kriterium-ravit, joihin saavat osallistua kolmivuotiaat, Suomessa syntyneet ravurit. Mukaan pääsee ennakkomaksut maksamalla ja karsintojen kautta. Palkintosumma on muhkea. Mukana on kolme Ruotsissa valmennettavaa hevosta, kaikki Timo Nurmoksen tallista. Nurmos voitti juuri Ruotsin vastaavan kisan kasvattamallaan, omistamallaan ja valmentamallaan Villiam-oriilla! Ohjissa oli Jorma Kontio.

Nurmoksen joukkue on kova. Ennakkokaavailuissa sille pistää tiukimmmin kampoihin Hotshot Luca. Voittaako se? Toivon että voittaa, mutta en valitettavasti usko siihen. Sehän jo nähty, että kotimaan kuskit keskittyvät toistensa kyttäämiseen ja kampittamiseen. Jos ei voi menestyä, voi ainakin pussittaa ja häiritä, ja Hotshot Lucahan on tähän mitä mainioin kohde. Joo, joo, tiedän, että kahta Nurmoksen valmennettavaakin ajaa kotimainen kuski mutta Nurmoksen piikkiin kumminkin. Kaiken lisäksi Gloria Webiä ajava Kontio on niitä kuskeja, joita ns. kunnioitetaan. Tämä kunnioittaminen on minusta aina ollut hiukka omituista, mutta kirjoitan siitä joskus myöhemmin.
 
Satavarmassakin (joka sivumennen sanottuna oli harvinaisen rasittavaa naurun hekotusta, hehhehhee), kysyttiin, voittaako Hotshot Luca. Joku oli sitä mieltä, että voittaa, mutta esimerkiksi Ari Moilanen sai aikansa kiemurreltuaan sanottua, että ei. Kyllä Moilanen tietää. Oli sentään selkärankaa sanoa se ääneen, vaikka katse pysyi pöydän pinnassa.
 
Itse pidän peukkuja pystyssä Lucalle. Tai jos edes joku täkäläinen voittaisi, kun meni ne Derbyn rahatkin jo Ruåtsiin, kylläkin sympaattisen Veijo Heiskasen, kaapunnin pojan, kuskaaman Benjamin Evon omistajille.

perjantai, 6. lokakuu 2017

Kirjallisuuden Nobel Ishigurolle

No niin, kirjallisuuden Nobelin palkinto on sitten taas jaettu. Ishiguro oli kuulemma yllätys. Miksiköhän? Siksikö ettei hän ollut vedonlyöjien eikä kirjallisuuden ammattilaisten listoilla? Minulle valinta sopii hyvin. Ishiguro on lempikirjailijoitani. Luullakseni olen lukenut kaikki hänen suomennetut teoksensa kenties novellikokoelmaa lukuun ottamatta.  Joistakin teoksista olen kirjoittanut tässä blogissakin, ainakin viimeisimmästä eli romaanista Haudattu jättiläinen. Jos  olisi pitänyt tehdä valinta Ishiguron ja Murakamin välillä, olisin tosin valinnut jälkimmäisen.

Totta kai jotkut nyrpistelevät Ishiguron valinnalle. Kirjailija ei voi olla mistään kotoisin, jos tavislukijatkin ovat vähintään kuulleet hänen nimensä ja useat jopa lukeneet teoksia ja pitäneet niistä. Ei sen puoleen, kyllähän Bob Dylanin valintaakin kummeksuttiin kuten lukuisia muitakin Nobel-komitean aivoituksia.
 
Rehellisyyden nimessä on sanottava, että kirjallisuuspalkinnot ovat aika omituisia, sen verran yhteismitattomia, keskenään vaikeasti verrattavia teokset ovat. En silti olisi lakkauttamassa palkintoja. Niillä on taloudellista merkitystä kirjailijoille, ja tuskin maine ja kunniakaan pahalta tuntuvat. Tärkeätä on myös, että palkinnot tuovat kirjallisuudelle näkyvyyttä mediassa. Sitä tarvitaan! Toivoa sopii, että huomio tuo mukanaan myös lukijoita. Ilman heitä eli meitä kirjallisuus on pahemman kerran liemessä.
 
 
(7.10. korjattu teoksen nimi)