sunnuntai, 15. syyskuu 2019

Surkeata tiedottamista taas, Hippos!

Eilen ravattiin Turussa kylmäveristen hevosten PM-ravit ja ajettiin muutama muukin kunnon lähtö. En viitsinyt kuitenkaan katsoa raveja vaan ajattelin vilkaista tuloksia. Ei voi olla totta: kahdeksan kieppeillä Hippoksen sivut ilmoittivat taas,  että sivustoon ei saada yhteyttä. Yritin uudestaan joskus klo 23 tienoilla. Silloin sivuille jo pääsi, mutta kolmesta viimeisestä lähdöstä, PM-lähtö mukaan lukien, näkyi vain kolme ensimmäistä hevosta, muiden hevosten sijoitukset eivät näkyneet eivätkä näy vieläkään, kun kirjoitan tätä juttua sunnuntaina klo 10.35.

Hippoksella on jotain tulevaisuustyöryhmiä miettimässä, miten hevosurheilu jatkossa pärjäilee. Kannattaisiko jossain välissä kiinnittää huomiota nykyhetkeen. On käsittämätöntä, ettei valtakunnallisen järjestön nettisivujen toimivuutta ole jo aikoja sitten muokattu nykyaikaisen tiedonvälityksen vaatimalle tasolle. Tässäkin asiassa Kennelliitto hakkaa Hippoksen mennen tullen.  

perjantai, 13. syyskuu 2019

Vapaan lehmän maitoa?

Silloin kun edellinen hallitus julkisti ehdotuksensa uudeksi eläinsuojelulaiksi ja ilmeni, että parsinavetat olisivat edelleen sallittuja, kirjoitin tässä blogissa, että tuottajat voisivat ottaa lehmien vapauden myyntivaltiksi. Pitäisi myydä pihattolehmän maitoa tai vapaan lehmän maitoa samaan tapaan kuin kananmunia on jo iät ajat markkinoitu. Kuinka ollakaan, tämän päivän Hesarin etusivulla Juustoportti-niminen yritys kertoo valmistaneensa  Vapaan lehmän -tuoteperheen  maitotuotteita jo viiden vuoden ajan.Lehmät asuvat pihatossa ja pääsevät ympäri vuoden myös ulos. Kappas! En ole sattunut huomaamaan! Olisikohan tämän yrityksen kannattanut jo aikaisemmin panostaa myös mainontaan. Itse en tosin käytä maitoa ollenkaan, mutta muita maitotuotteita kyllä.

Maitoportin mainos on vastaus Valion kampanjalle, jossa ilmoitettiin, että Valio alkaa myydä kuluttajille vain pihattolehmien maitoa. Muut maitotuotteet voivat siis olla myös parsinavettojen lehmien maidosta valmistettuja. Muu ei varmaan olisi mahdollistakaan, koska parsinavettoja on vielä runsaasti. Pihattojen  suosiminen on toki kehitystä. Niissähän lehmä ei ole päästään kiinni parressa vaan voi liikkua pihatossa vapaasti. Usein kuitenkin unohtuu, että pihattolehmien ei ole pakko päästä laitumelle vaan ne voivat olla  ympäri vuoden pihatossa, jossa toki voi olla (mutta ei ole pakko?) mahdollisuus päästä ulkotarhaan. Uudet pihattonavetat ovat suuria ja lehmien määrä huomattava. Niiden siirtäminen laitumelle ja takaisin navettaan lypsettäväksi olisi ilmeisesti mahdoton tehtävä? Kaikilla tiloilla ei käsittääkseni edes ole laidunta niin paljon, että se riittäisi suuren nautamäärän laiduntamiseen.Parsinavettojen lehmien pitää sen sijaan voida laiduntaa 60 vrk vuodessa. Miten tätä valvotaan, sitäpä minä en tiedä. Myös luomumaitoa tuottavien lehmien on voitava laiduntaa. 

Summa summarun, tuotantoeläinten kohtelu muuttuu parempaan suuntaan, ehkä hitaasti mutta kuitenkin. Me kuluttajat voimme vaikuttaa kehitykseen omilla valinnoillamme.

perjantai, 6. syyskuu 2019

Pajtim Statovci: Bolla

(Teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia!)

Pajtim Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia oli arvostelumenestys, eikä syyttä. Myös seuraava teos, Tiranan sydän, menestyi hienosti. Itse olin  sitä mieltä, että siinä on myös  epätasaisuutta, turhaa selostamista hienosti kirjoitettujen osien lomassa. Nyt ilmestynyt kolmas teos, Bolla, räjäyttää taas tajunnan.

Tarina on yksinkertainen. Pristinalainen opiskelija Arsim, albaani,  tapaa elämänsä miehen, serbi Milosin (nimessä pitäisi olla suhu-s; pahoittelen ettei ole).  Arsim on tosin naimisissa Ajshen kanssa, ja pian syntyy ensimmäinen lapsikin. Miesten suhde on kiihkeä, mutta katkeaa, kun Ajshen suku järjestää perheen pakomatkalle pois sodan jalaoista. Lääketiedettä opiskeleva Milos sen sijaan ajautuu mukaan sodan kauheuksiin, mikä sinetöi hänen kohtalonsa. Milos ei kuitenkaan unohdu Arsimin mielestä, ja vuosien kuluttua hän etsii Milosin käsiinsä. Milos ei kuitenkaan se ole Milos, jota hän aikoinaan rakasti.

Bollan ensimmäinen varsinainen luku on vaikuttavimpia romaanin aloituksia, mitä olen lukenut. Sen jälkeen tehot ymmärrettävästi vähän laskevat; tuskin lukijakaan  jaksaisi sulattaa sivusta toiseen jatkuvaa tykitystä. Bollassa on Statovcin edellisistä teoksista tuttuja elementtejä: miesten välinen rakkaus, Balkanin tilanne ja sen aiheuttama pakolaisuus ja siirtolaisuus sekä mytologia ja symboliikka, joita edustava käärme esiintyy jo tyylikkäässä kansikuvassa. Näistä aineksista rakentuu kokonaisuus, joka on milloin riipaiseva - myös riipaisevan kaunis -  milloin puistattava ja enimmäkseen surullinen. Onnen saavuttamisen tiellä on useimmiten esteitä. Kuinka itsekäs saa tai pitää olla raivatessaan niitä tieltään? Vai epätoivoinenko? Nemo felix?

Romaanin yllättäjä on Ajshe, pohjoismaisen tasa-arvon näkökulmasta kynnysmatto mutta arjen sankari, joka löytää vapautensa uudessa elämäntilanteessa. Silloin Ajshellakin on  vaihtoehtoja ja vaatimuksia. Ajshe voisi olla raivotar tai kostonenkeli,  mutta ei ole. Tinkimätön hän kuitenkin on - lopulta.

Bollaa lukiessa tuntee suorastaan kiitollisuutta, kiitollisuutta siitä että keskuudessamme on ihmisiä jotka haluavat kanavoida lahjakkuutensa fiktion kirjoittamiseen ja tarjoavat lukijalle unohtumattomia hetkiä. Kiitos!

maanantai, 2. syyskuu 2019

Clare Macintosh: Minä näen sinut

(Saattaa sisältää juonipaljastuksia!)

Clare Macintoshin rikosromaani Minä näen sinut on niitä teoksia, jotka tulee siepattua kirjaston palautettujen hyllystä periaatteella, että katsonpa kotona, onko kirja lukemisen arvoinen. Se oli minulla mukana mökillä, ja kun muita kirjoja ei ollut, tankkasin sen läpi. (Aivan, ruudulta olisin voinut lukea jotain muuta, mutta en pidä siitä, eikä äänikirjakaan tullut tällä kertaa kyseeseen.)

Asiaan. Takakansi hehkuttaa, että kyseessä on tähtitrilleristin odotettu toinen romaani. Sunday Times on jopa äitynyt sanomaan, että [Minä näen sinut] on "Erittäin taidokas romaani...nerokas."  Joo-o. Minusta se on perustason pläjäys, jossa on ihan kantava idea mutta joka etenee enimmäkseen junnaten eikä ole järin jännittävä. Teos saa imua ja yllättävyyttä vasta loppusuoralla.

Tavis Zoe Walker huomaa, että hänen kuvansa on eräänlaisilla treffisivuilla lehdessä. Itse hän ei ole sinne kuvaansa laittanut, mutta kuka on ja miksi? Käy myös ilmi, että sivustolla esiintyviä naisia on tapettu ja raiskattu. Onko seuraavaksi Zoen vuoro? Zoesta tuntuu, että joku seuraa häntä hänen työmatkallaan: minä näen sinut.  Tästä perinteisestä stalkkerin ideasta on kehitelty vähän tuoreempi versio, joka kuitenkin hipoo epäuskottavuuden rajoja. Tapauksia selvittelee nuori naispoliisi, tietenkin tottelematon ja omapäinen mutta taitava. Hän saa esimiehiltään, noilta poliisisediltä, nuhteita ja tapauksien selvittyä - niin luullaan -  kiitosta. Oi että.

Macintoshin romaanin voi lukea, jos ei ole parempaakaan tekemistä tai lukemista.

maanantai, 2. syyskuu 2019

Terhi Rannela: Kiivaat

(Teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia!)

Olen tainnut vannoa, että en lue enää yhtään kirjaa, jonka aiheena tai keskeisenä teemana olisi sota, sen syyt ja/tai seuraukset tai mitä tahansa. Niin. Kun luin Terhi Rannelan romaanin Kiivaat esittelytekstin, kiinnostuin kuitenkin sen sotaa sivuavasta aiheesta: tamperelaiset nuoret järjestivät sabotaaseja jatkosodan aikana vastustaakseen Suomen sotaa Saksan rinnalla.  Kirjan liepeessä kerrotaan, että se perustuu osittain tositapahtumiin. Sodan aikana Tampereella todella toimi tällainen nuorten vastarintaryhmä. 

Teos etenee ajallisesti kahdella tasolla. Salme-niminen henkilö kirjoittaa vuonna 1955 "kirjeitä" nuoruudenrakastettunsa Toivon puolisolle. Tähän lomittuvat sitten sotavuosien tapahtumat. Salme on imenyt vasemmistolaisen maailmankatsomuksen äidinmaidossa. Pispalassa asutaan ja sisällisodassa on oltu hävinneellä puolella. Siitä ovat muodostuneet identiteetin rakennuspuut.  Niinpä ei ole vaikea päättää, kenen joukoissa seisot. Konkreettisiin toimiin ryhtyminen ei sentään suju yhtä vaivattomasti, ainakaan tytöiltä, mutta riski kuitenkin otetaan ja paineensieto joutuu testiin.

Kiivaat on myös rakkaustarina. Salme kirjoittaa: Kerron heti, että saan sen sanotuksi: Sinun miehesi [Toivo] on minun elämäni suurin rakkaus. Paria Salmesta ja Toivosta ei kuitenkaan tullut. Vuonna -55 Salme toteaa: En kaipaa enkä havittele häntä sinulta. Olen Toivolle ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Sota on sodittu, rangaistukset kärsitty ja haikailusta luovuttu. Ollaan hengissä! Vieressä istuu oma puoliso Arvo. 

Kaiketi on haasteellista astua 40-luvun nuorten pääkoppaan ja hahmottaa, miten he ajan melskeet kokivat. Teoksen nuorethan eivät olleet valtavirtaa. Heillä piti olla toiminnalleen vahva ideologis-kokemuksellinen selkänoja, jolla he oikeuttivat tekonsa. Rannela selviää tästä pahemmitta kolhuitta. Ainakaan en itse  ryhtynyt  vänkäämään vastaan.

Ajattelin teosta lukiessani paljon omaa taustaani. Tiedän, että isän  suku on ollut sisällissodassa valkoisten puolella. Joku isän nuori serkku on jopa kuollut tässä sodassa. Miten äidin suku asemoitui? En tiedä! Sisällissodasta ei lapsuudessani puhuttu, eikä kyllä juuri puhuttu talvi- ja jatkosodastakaan. Näin jälkeenpäin ajatellen se on omituista. Olen joka tapauksessa aina kuvitellut, että suhtautumiseni sisällissotaan/ veljessotaan/  punakapinaan/ kansalaissotaan/ vapaussotaan on neutraalia. Mutta onko? Sitä jouduin miettimään varsinkin viime vuonna, kun sotaa muisteltiin vähintään riittävästi, ja myös nyt, Rannelan teosta lukiessani.

Sotien pitkä varjo ei väisty helposti, ei meillä eikä muualla, varsinkaan, kun sotatapahtumia on taas ruvettu hyödyntämään nationalistisessa propagandassa. Auttaako meitä, jos fiktio valottaa sotia monesta näkökulmasta suostumatta kulloinkin vallassa olevien tulkintaan? Toivottavasti!