Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä

Valitsin tämän teoksen kuunneltavaksi, koska se on suhteellisen lyhyt. En mielelläni kuuntele tiiliskiviä; luen ne.

Romaanin kertoja, mikä hänen nimensä nyt olikaan, kenties Leni, on iältään viidenkympin kieppeillä ja jäänyt työttömäksi. Avioliitto on kariutunut, mutta siitä huolimatta hän tapailee eksäänsä. Uusi mies on kuitenkin hakusessa, ja sellaisen hän pyydystää toimimalla aktiivisesti, suorastaan painostamalla. Siten löytyy Lasse, joka on kylläkin naimisissa, mutta välikö sillä. 

Alkaa töyssyinen suhde, jossa Leni on se tarvitsevampi osapuoli. Kevyttä sekoilua, dokaílua, tönkköä dialogia. Tätä dialogia pysähdyin jopa miettimään: miten suhtautua? Onko se kankeaa vain minun päässäni vai tarkoituksellista. Kuvaako se Lenin ja Lassen pinnisteltyä, jotenkin kouristuksenomaista suhdetta? 

Jossain arviossa pariskunnan räpellystä pidettiin hauskana, todettiin että teoksessa on huumoria. No, hymähtelin jokusen kerran, mutta kokonaisuutena ottaen minulle kyse ei ole huumorista vaan  kahden siipirikon kohtaamisesta ja ihmisen ikävästä toisen luo. Leni ja Lasse eivät ole järin miellyttäviä ihmisiä, eikä toki tarvitse ollakaan. Teoksen loppupuolella heidän taustaansa ja persoonallisuuttaan avataan niin, että lukijalle selviää, millaista taakkaa he raahaavat mukanaan. Ja sitä mykkyyttä on sitten traumojen ympärillä riittänyt.

Missä on tämän teoksen fokus? Kertooko se ensisijaisesti keski-ikäisen naisen muuttumisesta näkymättömäksi ja hänen työttömyydestään, vaikeudesta työllistyä uudestaan ja elämän merkityksellisyyden hiipumisesta sen seurauksena?  Vai lapsen menettämisen aiheuttamasta traumasta? Vai mielenterveyden ongelmista? Tai puhumattomuuden runtelevasta vaikutuksesta. Tai kaikista näistä,  kuten itse ajattelen.

Tätäkin äänikirjaa kunnellessani ajattelin äänikirjan  lukijan roolia ja vaikutusta. Olisinko pitänyt Leniä niin ankena tyyppinä kuin pidin, jos olisin lukenut paperiversiota ja muodostanut näin ollen käsitykseni hänestä itse? Luultavasti en. Useinkin olisi kiinnostavaa verrata äänikirjaa ja printtiversiota, mutta sepä jää käytännön syistä tekemättä. Mutta ehkä joskus.

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Kun kuningas kuolee on kirjoittajansa esikoisteos, dekkari. Helsinkiiin ja Hartolaan sijoittuva teos  etenee kahdessa aikatasossa,  nykyhetkessä ja 1980-luvulla. (Aikatasoilla sahailusta  on tullut niin suosittu ratkaisu, että olen alkanut kaivata perinteisiä kronologisesti eteneviä romaaneja.) Toimittaja Saana on jäänyt työttömäksi ja kärsii burnoutista, josta toipuakseen hän lähtee viettämään kesää tätinsä luo Hartolaan. Siellä hän kiinnostuu 30 vuotta sitten kuolleen Helenan kohtalosta. Teintityttö kuoli, mutta kuolinsyy jäi hämäräksi. Saana alkaa selvitellä tapahtunutta. Käy ilmi, että Hartolasta on myös aikoinaan  kadonnut teinityttö Laura, jota ei ole löydetty elävänä eikä kuolleena. Voisivatko tapaukset liittyä yhteen, pohtii Saana.  Voisiko niistä kirjoittaa true crime -tyyppisen kirjan. 

Helsingissä tapahtuu karmea rikos. Uhri löytyy Suomenlinnasta Kuninkaaportin tienoilta. Hänet on hukutettu ja kiveksiin polttoleimattu kruunu. Jonkinlainen rituaalimurha? Tapausta ryhtyvät tutkimaan KRP:n tutkijat Jan ja Heidi. Pian tapahtuu toinenkin vastaavanlainen murha, sitten kolmas, tällä kertaa Hartolassa. Liikkeellä on ilmeisesti sarjamurhaaja, eikä sarja ole vielä täysi, päättelevät tutkijat.

Jan ja Saana kohtaavat toisensa tutkimuksiensa tiimoilta ja rakastuvat. Tästä rakentuu teokseen kliseinen sivujuoni.  Vanhana kyynikko-kantturana tuhahtelin tälle siirapille mutta ymmärrän, että nuoremmista lukijoista se voi olla ihanaa.

Teoksen rikosjuoni on riittävän kiinnostava ja rimaa hipoen uskottavakin. Juoni etenee takkuilematta, ja  Backman pitää kokonaisuuden hanskassa. Ihan ansiokasta siis. Sen sijaan henkilökuvaukselle nostelin kulmakarvoja. Pitääkö viihdekirjan henkilöiden todellakin olla kauniita ja komeita? Yhdestä naisihmisestä sanottiin, että hän sulautuu tapettiin, mutta entä muut: Jan on äärettömän komea, pappi on nuoruudessaan ollut komea, Helena oli kaunis, Saana on kaunis, Saanan täti Inkeri  on nuoruudessaan ollut kaunis, joku punatukkainen nainen - mikä hänen roolinsa nyt olikaan - on kaunis, Heidin naisystäväksi päätyvä nainen on kaunis. Ainakin näitä henkilöitä luonnehdittiin komeiksi tai kauniiksi. Muistia kaivelemalla olisi saattanut löytyä vielä muutama lisää. Ei ihme, että parikymppiset ottavat botoxia naamaan. Pitää olla kaunis!

Kun kuningas kuolee ei ole lajissaan pöllömpi. Saa nähdä, miten Backman tulevaisuudessa pärjää genren kilpailluilla markkinoilla. Onnea matkaan!

Leena Hirvonen & Seppo Salminen: Kirurgina ääroloissa

Kolmas kuuntelemani kirja ei ole fiktiota, vaan siinä kirurgi Seppo Salminen kertoo työstään kriisipesäkkeissä, joissa hän on työskennellyt SPR:n mandaatilla. Paikkoina ovat olleet mm. Afganistan, Pakistan, Lähi-itä, Ruanda ja Ranskan Gyayana Etelä-Amerikassa. Vaarallista oli kaikissa, mutta kauhistuttavin  oli Ruanda, jossa riehui sanoinkuvaamattoman hirveä tutsien ja hutujen sota. 

Halun auttaa ymmärtää hyvin, mutta kaltaiseni turvalisuushakuisen ihmisen on vaikea ymmärtää, että joku hakeutuu vapaaehtoisesti paikkoihin, joissa oma henkikin on vaarassa. Toki Salminen toteaa, että silloin kun perheellä oli jopa pienet lapset, lähtemistä joutui itselleen (ja varmaan puolisolleen?) perustelemaan tavallista tarkemmin. Silti hän lähti. No, vaimo on tainnut matkan varrella vaihtua. Salminen kirjoittaa, ettei tavallinen junnaava arki ole häntä varten. Hän tarvitsee vaihtelua ja haasteita, eikä häntä varsinaisesti pelota vaarallisissakaan paikoissa. 

Salminen korostaa, että SPR auttaa kriiseissä kaikkia sen osapuolia eli on lähtökohtaisesti puolueeton. Myöskään paikallista kulttuuria tai tapoja ei voi aktiivisesti ruveta kyseenalaistamaan, mikäli aikoo tulla toimeen ihmisten kanssa - ja säilyä hengissä. Salminen kertoo esimerkkejä kuten:

Kaksi veljestä on varastanut lampaan mutta jäänyt kiinni. Mullah on  päättänyt, että rangaistukseksi kummaltakin katkaistaan oikea käsi ja vasen jalka. Näin tehdään. Veljekset tuodaan SPR:n klinikalle hoidattamaan raajojen haavoja.  Mitä länsimainen lääkäri voi tässä tilanteessa tehdä? No, toimia siten että haavat eivät tulehdu ja edes veljesten henki säilyy. Myöhemmin paikalliset pohtivat, että sharia-laki oli ehkä sallinut ensikertalaisille lievemmänkin rangaistuksen.

Toinen esimerkki: Nuoren miehen jalka on vahingoittunut tulitaistelussa. Veri ei enää kierrä jalassa, ja se on alkanut mustua.  Ainoa hoito olisi amputointi, johon asiasta päättävä vanhempi mies ei suostu, vaikka hänelle kerrotaan, että siinä tapauksessa nuori mies kuolee. Neuvottelu ei auta. He poistuvat klinikalta. 

Työ kriisipesäkkeissä on käynyt entistä vaarallisemmaksi, toteaa Salminen. Vaaraan on aina voinut  joutua vahingossa, mutta viime vuosina avustustyöntekijöitä kohtaan on myös tarkoituksella hyökätty ja heitä surmattu. Pakko nostaa hattua niille, jotka kaikesta huolimatta lähtevät apuun.

Salmisen kirjaa lukiessa tulee mieleen myös oma hyväosaisuus hyvinvointivaltion kansalaisena. Miten pienistä asioista ruikutammekaan ja rakennamme suurta draamaa! Tikku sormessa, olen shokissa! Samaan aikaan toisaalla ihmisen henki ei ole minkään arvoinen.

Tämä blogihan ei ole mikään hittituote, mutta aina sillä on kuitenkin ollut lukijoita, jopa silloin kun en viikkokausiin kirjoita mitään. Nyt laskuri on kuitenkin jo parin viikon ajan näyttänyt pelkkää  nollaa. MIksiköhän? Onko se jokin "rangaistus" vai sittenkin häiriö? Olen toki ilmoittanut siitä Vuodatukselle, mutta toistaiseksi tuloksetta. 

Tuntuu jotenkin omituiselta kirjoittaa juttuja ikään kuin bittiavaruuteen ilman vastaanottajaa, joten juttujen väsääminenkin  takkauilee. Tällaisia yleishöpinöitä voi toki kirjoitella, mutta esimerkiksi arvioita kirjoista ei. Ne vaativat sentään viitseliäisyyttä, mutta miksi nähdä vaivaa ja jäsentää ajatuksiaan turhaan, vain itselleen. Ei sen puoleen, sekin olisi toki hyödyllistä, siis se että pakottaa aivot tekemään edes jotain ja välttämään kaikkein löysintä ajattelua. Eläkeläisen aivot kun pakkaavat olemaan turhan usein tyhjäkäynnillä.

No niin! Sairastuin sitten borrelioosiin. Pitkään olenkin sitä vältellyt, vaikka huushollissa on ollut vuosikymmenet koira tai useampia ja lempiharrastuksena puutarhassa puuhastelu, molemmat oivia tapoja imuroida punkkeja omaan nahkaan. Mitähän siitä nyt on, 10 - 15 vuotta, kun sairastin borrelioosin edellisen kerran. Nyt riehuva vaikuttaa ärhäkämmältä ainakin punoituksen leviämisen suhteen. Aloitin antibioottikuurin tänään: 4 tbl/vrk kahden viikon ajan.

Borrelioosia enemmän pelottaa puutiaisaivokuume, johon ei ole parannuskeinoa. Olen vitkutellut rokotuksen ottamisella. Nyt säikähtäneenä ostin rokotteen, mutta se ei tietenkään tähän punkkitartuntaan auta. Vastaanotolla käskettiin ottaa yhteyttä, jos esimerkiksi kuume alkaa nousta. Paleltaakohan -  vai kuvittelenko vain? Mitä ne muut oireet ovat? En halua katsoa, ainakaan toistaiseksi, etten tule luulosairaaksi ja hysterisoidu. Mutta huomenna aion pistää puutahassa tuulemaan, koska on jo valmiiksi lääkitys päällä. Täältä tullaan, punkit! Tai siis, eihän se aivokuumetta torju...

Väytä on kaupungin vilkkaimpia, nelikaistainen katu tai tie. Kohdassa jossa olen, sen katkovat tämän tästä liikennevalot. Olen lähtenyt liikkeelle yksistä ja tähystän seuraavia, olisiko kerrankin vihreä aalto. Kun käännän katseen takaisin ajokaistaan, huomaan että tietä ylittää sorsapoikue. Mistä se siihen pöllähti! Pikainen vilkaisu taustapeiliin kertoo, että takana on auto mutta ei aivan puskurissa kiinni. Jarrutan niin voimakkaasti kuin uskallan ja toivon, että takaa tuleva reagoi ajoissa. Mikäli näin oikein, sorsaemo pyrähti välikaistalle, mutta miten kävi poikasille, jotka olivat viereisellä ajokaistalla? Sitä en näe, mutta toivon parasta. Sorsat olivat varmaankin tulossa pienestä lammesta ja matkalla toiseen pikku lampeen tai järveen, väliä satoja metrejä, yli liikenneväylien. Huh!

Tulen kesämökin pihalle aikomuksena aloittaa taas kerran vuohenputkien kitkeminen (vihaan sitä!), kun edessäni pomppii lähes täysikasvuinen rastas. Ilmeisesti se ei kuitenkaan vielä lennä, koska  puikkelehtii vain pensaiden suojaan. Rosita-koira jäi onneksi sisälle, mutta käyn kuitenkin sulkemassa oven. Askaroin pihan toisella puolella ja palaan sitten etupihalle, ja rastas on taas siinä ja yrittää piiloutua. Se reagoi hitaasti. Onkohan se tarve? Miten helppo saalis se olisikaan jollekin pedolle.

Mökille on isommalta väylältä vajaa kilometri hiekkatietä. Sitä pitkin ajaessani pusikosta hypähtää tielle koira, niin luulen ja harmistun: kesäkuussahan niiden pitäisi olla kytkettynä.  Koira tekee kuitenkin pikaisen U-käännöksen; kaikki tapahtuu muutamassa sekunnissa. Ehdin kuitenkin huomata, ettei se ole koira vaan metsäkauris. Kaurishan on aikuisenakin varsin pieni, mutta tämä oli silti mielestäni vasa.

Samalla tiellä istua nakottaa jokin tipi, lajia en tunnista. Lähestyn sitä autolla varovasti. Se siirtyy muutaman metrin eteenpäin. Hei! huudan mielessäni, nouse nyt lentooon tai mene tien syrjään. Tipi ei ymmärrä vaan lähtee taas etenemään tietä pitkin pienin pyrähdyksin. Näin etenemme muutamia kymmeniä metrejä ennen kuin lintu oivaltaa, että tästä kannattaa nyt kokonaan väistyä.

Olen tulossa kotiin Rositan kanssa, kun ohitse kadun yli vilahtaa silmänräpäyksessä jokin otus, kuin pieni kynä. Yritän ensin hahmotella, että se olisi metsähiiri, -myyrä tai päästäinen, mutta niiden ruumin muoto ja tapa liikkua on aivan erilainen kuin tämän viivana syöksyvän eläimen. Niinpä uskon, että se oli lumikon poikanen. Lumikkohan on aikuisenakin pieni, mutta ei tällainen tirriäinen kuitenkaan. Aikaisemmin olen nähnyt alueella kärpän, mutta olisiko kärpän lapsi kuitenkin isompi?

Jälleen Rositan kanssa liikkeellä. Huomaan, että sen kuonoon on tarttunut höyhen, ja kohta se jo nuuskii pientä sulkaa. Niiden  alkuperäkin paljastuu pian: kuollut variksen poikanen. Voi sentään. Varikset etsivät ajoradalta sapuskaa, eivätkä kokemattomat linnut älyä lähteä ajoissa pois ajoradalta, joten raatoja näkee joka kesä. Taloyhtiön pihallakin lentelee höyheniä, en tiedä kenen, mutta veikkaan rastasta. Räkättejä ja punakylkirastaita näkee koko ajan, mutta esimerkiksi tiaiset muuttavat jonnekin syrjemmälle ja palaavat syksyllä pihapiiriin.

Kuljen Rositan kassa lammenrantatietä. Huomaan, että  vesirajassa kyhjöttää kolme lokin poikasta, kaksi on hereillä mutta yksi nukkuu! Ihmisiä ramppaa ohi muutaman metrin päästä. Jos olisin vapauttanut Rositan fleksin, se olisi kai helposti saanut kiinni nukkuvan linnun. Eri asia, olisiko tahtonut tai uskaltanut siihen tarttua. Näköpiiriin ilmestyy valkoinen lintu, jolloin poikaset alkavat piiskuttaa kimeästi. Lintu kuitenkin laskeutuu lyhtypylvään päälle ja jää siihen tarkkailemaan tilannetta. Kävelen noin 150 metriä eteenpäin, kun huomaan taas lokin poikasen, joka rääkyy. Onko se eksynyt muusta poikueesta? Kun kävelen saman paikan ohi seuravana päivänä, lokkipoikue on yhä samalla paikalla, neljättä ei näy.

Muutama kesä sitten näin kolme jäniksen tai rusakon poikasta, kaksi kuollutta ja yhden elossa olevan. Riehuikohan silloin jokin tauti? Nyt en ole nähnyt pienokaisia, mutta aikuiset vierailevat pihalla säännöllisesti (kyse on siis kerrostalon pihasta).

Mutta semmosta se on. Ensimmäinen elinvuosi on eläinten pienokaisille vaarallinen. Fiksuimmat, varovaisimmat, neuvokkaimmat, vahvimmat ja onnekkaimmat selviävät aikuisiksi niin luonnossa kuin ihmisten luomassa omituisessa ympäristössäkin.

Lisäys 6.7. Kun läksin aamulla ulos, melkein oven edessä oli kuollut rastas. Se oli päällisin puolin vahingoittumaton.  Olisiko törmännyt ikkunaan tai kuollut ns.luonnollisen kuoleman? Autotallialueen poikki syöksyi pieni karvapallo, jäniksen tai rusakon poikanen. Ne ovat kyllä söpiksiä. Onneksi ainakin tämä yksilö älysi pinkoa pakoon sen sijaan, että kyyristelisi "näkemättömänä". Eilinen lokkipoikue oleili yhä entisellä paikallaan, paitsi ne taitavatkin olla tiiroja. Niiden piiskutus emon lähestyessä olikin enemmän tiiran kuin lokin ääntelyn kaltaista. Ne lennähtelivät jo lyhyitä matkoja maanpinnan tuntumassa.

Lisäys 7.7. Tiirapienokaiset olivat yhä rannalla, kaikki nukkuivat mutta nostivat päänsä, kun kuljin koiran kanssa ohi noin puolentoista metrin päästä. Pienen matkan päässä  oli myös parikymmentä pienehköä  harmaanvalkoista sulkaa. Oliko poikueesta eroon joutunut poikanen päässyt hengestään? Jos oli, se oli kuitenkin löytänyt tiensä lähelle muita.

Iltalenkin päätteksi näin taas pihajäniksen. Se tulee pihaan kahdeksan kieppeillä, ympäri vuoden. Se oli aika riutuneen näköinen. Poikasten mami?

Lisäys 8.7. Ja taas oli kuollut lintu ajoradalla. Murheellista. Jotain laskelmiakinhan on tehty siitä, miten hirveitä määriä eläimiä menehtyy liikenteen vuoksi. Tämä oli nyt viimeinen postauukseni aiheesta, luulisin.

Lisäys 14.7. Lupasin, että en enää jatka tästä aiheesta, mutta on pakko. Kun tulin kotiin Rositan kanssa, parkkipaikan reunalla kyhjötti kaksi jäniksen tai rusakon poikasta ja mutusti ruohoa. Ne eivät juuri välittäneet minusta ja koirasta ennen kuin Rosita haukahti, jolloin toinen loikki muutaman metrin päähän ja toinen painautui litteäksi nurmikolle. Voi voi! Reppana oli mielestään näkymätön juuri leikatulla ruoholla. Sitten Rosita haukahti kovemmalla äänellä, ja molemmat saivat jalat alleen. Niin sitä pitää!

Lammen rannallakin tapahtui. Kun oikaisin koulun hiekkakentän poikki, yläpuolelleni suhahti kaksi tiiraa ja teki syöksyjä minua kohti. Mitä ihmettä? No sitä, kentän reunalla taapersi poikanen ja vanhemmat suojelivat sitä. Ehkä tämä oli se poikanen, jonka näin aikaisemmin yksin.

Toisen rannan kolmikko oli yhä vakiopaikallaan, mutta nyt niillä oli seuranaan vanhemmat, jotka laskeutuivat välillä rannalle ja tepastelivat siinä, poikasjoukko perässään huutamassa. Myös vanhemmat mekastivat js syöksyilivät välillä ihmisiä kohti. Siinä riitti urakkaa, koska rannalla liikkuu paljon porukkaa varsinkin hyvällä säällä.

19.7. Tästä tuli näköjään jatkokertomus. Kun muutama päivä sitten menin mökille, rappusilla oven edessä makasi kuollut lintu, ehkä nuori kirjosieppo. Se oli päällisin puolin vahingoittumaton. Eläimet tietenkin myös kuolevat, mutta miten se oli ajautunut rappusille? Siinä ei ole esimerkiksi ikkunaa. johon se olisi voinut törmätä.

Seuraavalla reissulla auton eteen loikkasi pikkuruinen orava. Tajutessaan auton lähestyvän se jähmetttyi ensin paikoilleen, päätti sitten jatkaa matkaa tien yli mutta tuli   toisiin ajatuksiin ja teki u-käännöksen takaisin metsään. Onneksi paikalla on 30 km:n rajoitus, joten minulla oli hyvin aikaa hiljentää vauhtia.

27.7. Pari päivää sitten löytyi mökiltä taas vainaja. Saskatoonissa riippui kuollut rastas pää alaspäin, jaloistaan oksanhankaan kiinni juuttuneena. Murheellista, vaikka rastaat syövätkin yhdessä hujauksessa saskatoonin marjat puolikypsinä. Jos haluaa saada niitä itse, on puu peitettävä harsolla aika varhaisessa vaiheessa.  Nyt aion leikata puun saadakseni siitä matalamman ja pensasmaisemman. Voi olla virhe, mutta ei haittaa; ei ne marjat niin ihania ole, että niitä olisi pakko saada.

Tiiran (ehkä sittenkin lokin)  poikaset ovat yhä rannalla, mutta nyt niitä on vain kaksi. Rannalla oli sulkia ja höyheniä ja joitain ruumiin osia. Mikähän eläin niitä kaupunkilammella pyydystää?

5.8. Jälleen lammenrannalla kävelemässä. Tiira/lokkikaksikko oli lähtenyt eikä emojakaan näkynyt,mutta vastarannan yksinäinen  poikanen, jota en ole muutamaan viikkoon nähnyt ollenkaan, olikin vielä rannalla, seuranaan sorsat. Ja sitten tuli emokin lentelemään yläpuolelle ja poikanen piiskutti. Hienoa, että on hengissä, mutta ollaan jo elokuussa. Sorsillahan on keskenkasvuisia jälkeläisiä kesän toisesta (?) poikueesta. Onko lokeilla/tiiroilla myös mahdollisuus esimerkiksi uusia pesintä, jos ensimmäinen menee pieleen? 

Varasin kirjastosta Katja Ketun romaanin Brita-Kajsa heti, kun se oli mahdollista, ainakin kuvittelin niin. Sitten odotin. Ja odotin. Lopulta vilkaisin, monentenako olen jonossa:  jossain 140:nnen paikkeilla. Se oli niin toivotonta, että päätin kuunnella kirjan. Ratkaisu osoittautui onnistuneeksi.

Brita-Kajsa (o.s. Alstadius)  on Lars Levi Laestadiuksen puolison tarina; Brita-Kajsa on myös romaanin kertoja, äänikirjassa luontevasti koko ajan äänessä. Jälkisanoissa Kettu kertoo tehneensä runsaasti taustatyötä tutustumalla lähdemateriaaliin (luettelo tästä printtiversiossa) ja keskustelemalla asiantuntijoiden kanssa. Materiaali  kuitenkin kertoo lähinnä Laestadiuksesta; tietoa Brita-Kajsasta on vain vähän. Fiktion kannalta se on hyväkin: ahtaat raamit eivät patoa mielikuvituksen lentoa eikä teksti latistu raportoinniksi.

Brita-Kajsa oli nuori ja teoksen mukaan myös raskaana mennessään naimisiin Laestadiuksen kanssa. Sen jälkeen lapsia, kläppejä, syntyy toinen toisensa jälkeen, kaikkiaan 15. Sehän ei ollut tavatonta, jos vain nainen säilyi hengissä. Laestadius oli paitsi pappi myös, kasvitieteilijä, voisi  kai sanoa. Kummassakin roolissa hän ramppasi pitkin maita ja mantuja ja suhtautui suuripiirteisesti tosiasiaan, että oli aviomies ja isä. Kun lopulta yksi Laestadiuksen naisista (jalkavaimo ja äpärälapsi Brita-Kajsan sanoin) jää pappilaan asumaan, tulee Brita-Kajsan mitta täyteen ja jalkavaimo saa lähteä, huoripukki Laestadiuksen poissa ollessa. Mitäpä väliä kaiken maailman  lortoista ja varttipilluista, mutta omassa kodissaan Brita-Kajsa ei halua suvaitsevaisuuttaan venyttää.

Laestadiuksen elämässä tapahtui suuri käänne, kun hän raitistui ja tuli uskoon, siis siihen uskoon jota hän alkoi väkevästi julistaa. Se synnytti hurmoksellisen liikkeen, jonka perillinen nykyäänkin tuntemamme lestadiolaisuus on.  Hurmoksellisuus ilmeni mm. kielillä puhumisena ja seksuaalisväritteisenä kiihkona; nuoret naiset kiehnäävät Laestadiuksenkin ympärillä. Taas on Brita-Kajsalla kestämistä.   Laestadiuksen provosoima hurmoksellinen liike johti jopa kapinan tapaiseen, jonka jälkeen sitä pyrittiin patoamaan ja Laestadiuskin siirrettiin hommiin etelämmäs Pajalaan.

Seksuaalisuus on teoksen kantava teema,   keskeisempi kuin uskonto.   Brita-Kajsa ei  ole erityisen uskonnollinen, jos on kyse nimenomaan kristinuskosta opinkappaleineen. Lappilaisten tai saamelaisten luonnonuskonto istuu hänelle paremmin. Mutta  himoa tässä romaanissa riittää. Jossain lukija-arviossa tekstiä moititaan rivoksi.  Jaa-a. Vaikea sanoa, mikä oli rivoa 1800-luvun kontekstissa, mutta eipä tekstissä ainakaan peitellä mitään, vaan kerrotaan että kulli on kova ja vittu märkä ja sitten mennään, täällä ja tuolla. Se on elämää, ei sen enempää! Sitä paitsi Brita-Kajsan seksuaalisuus on hyvin positiivista, ja hän huoltaa vittuaan lempeästi, jotta se pysyisi käyttökelpoisena sekä toistuviin synnytyksiin että akteihin vielä silloin, kun hänellä jo alkaa olla ikää. (Huomautan kainosti, että  en ole rivo, käytän genitaaleista  Ketun tekstin sanoja.)

Lappiin asemoituvissa romaaneissa on usein estotonta seksiä. Olen funtsinut, onko se realismia vai eksotiikkaa ja miten lappilaiset itse ilmiöön suhtautuvat: tympiikö se heitä vai ovatko he siitä ylpeitä vai välittävätkö asiasta pätkääkään. Ilmiöhän sijoitetaan nykyään myös Lapin hiihtokeskuksiin kuten Saariselälle, josta iltapäivälehdet sitten repivät otsikkoja. Se mikä tapahtuu Saariselällä, jää Saariselälle! 

Seksin lisäksi toinen lukijan huomion vangitseva teoksen ominaisuus on kieli kuten Ketulla aina. Se on hämmästyttävän aistimusvoimaista ja vivahteikasta. Jonkin aikaisemman teoksen yhteydessä meänkielen tai Peräpohjolan murteen taitajat  kiukuttelivat, ettei kielestään kiitetty Kettu edes osaa näitä kieliä. Ymmärrän. Itseänikin ottaa raiveliin, jos savoa kirjoitetaan väärin; mikä tahansa haoska veäntämmine  ei todellakaan ole savoa. Mutta  savolaisena en siis tunnista Ketun kielen mahdollisia "virheitä".  Joitakin ilmauksia oudoksuin, kuten usein toistutta ilmausta tärviö tai sanontaa huonossa hapessa tai verbinmuotoa syömäti vs. syömättä tai syömätä jne. Oikein vai väärin vai onko sillä väliäkään; kirjailijahan on tehnyt haluamansa ratkaisut, ja jälkisanoissa hän kiittää kielenhuoltajaa, professoria!

Laestadius kuolee ennen Brita-Kajsaa, ja hänen kuolemansa on kuvattu tavattoman hienosti.  Kaikenlaista on koettu, eikä elämä ole ollut helppoa.  Mutta kyllähän Brita-Kajsa  tätä vastuutonta lahjakasta rohkeaa ketkua, huoripukkia, Lars Leviä, niin kovin rakasti, myötä- ja vastoinkäymisissä: Sinun rinnalla mie elin sen seittemän elämää. Nyt mie elän vielä yhen ja se on minun oma. (Sitaatti kirjoitettu kuullun perusteella.)

Paljon jää tässä käsittelemättä (esimerkiksi upeasti havannoitu ja kuvattu luonto), koska postaus ei voi olla liian pitkä, joten siirryn viimeiseen asiaan: kuuntelukokemukseen. Se oli mielestäni huikea, taitavana lukijana Eija Ahvo. Ensin ajattelin, että hän värittää tekstiä liikaa mutta totuin ilmaisuun nopeasti. Eläytyvä lukutapa sopii tähän teokseen erinomaisesti kuten myös Ahvon ääni Brita-Kajsan henkilöön. Voisi sanoa, että tekstistä ja luennasta syntyy kokonaistaideteos. Kiitos lukijalle! 

Kiitos kirjasta, taas kerran! Ja jos tämä romaani ei päädy Finlandia-ehdokkaaksi kuten kävi Kätilölle,  manaan suohon koko valintalautakunnan.