lauantai, 14. marraskuu 2026

Naispappeuden vastustajat ulos kirkosta!

Ensiksi: kirkko tarkoittaa tässä evankelis-luterilaista kansankirkkoamme. Toiseksi: Huomenna äänestetään kirkollisissa vaaleissa, ja olen huomannut, että yhä vain vaalien (julkilausumattomana?) kiistana on naispappeus. Ei voi olla totta, paitsi että on.

Naispappeus hyväksyttiin 40 vuotta sitten, mutta vastustus ja venkoilu asian ympärillä jatkuu yhä. Kenenkään ei yksityishenkilönä ole pakko hyväksyä naispappeutta, mutta jos on kirkollisessa virassa, vaihtoehtoja ei ole. Joko hyväksyt naispappeuden teoriassa ja käytännössä tai eroat kirkosta ja perustat oman uskonyhteisön, oli se sitten kirkko tai kirkkokunta tai mitä ne nyt ovatkaan. Se olisi selkeää ja reilua kaikille. Kirkko itse saisi lopultakin jämäköityä ja pakottaa pullikoijat valitsemaan puolensa.

Olen ns. tapakristitty. En välttämättä käy kirkossa edes jouluna, eikä kirkko ei ole mukana arjessani muutenkaan, mutta instituutiona ja tradition säilyttäjänä kirkko ei kuitenkaan ole minulle täysin yhdentekevä. Koska olin täysin kypsynyt kiistaan naispappeudesta, erosin kirkosta noin 15 vuotta sitten, mutta liityin siihen viitisen vuotta sitten takaisin. Miksikö? No, ajattelin tukea kirkollisveroilla kirkon diakoniatyötä ja kulttuuriperinnön - kuten merkittävimpien kirkkorakennusten - säilyttämistä. Verojani ohjautuu tietenkin kaikkeen muuhunkin tarkoitukseen.

Tuntuu, että 15 vuodessa ei ole muuttunut mikään; samoja ongelmia jauhetaan yhä, mikä on sietämätöntä. Toki uutena on sitten rahojen riittäminen jäsenmäärän laskiessa. Mutta henkilökohtaisesti olen taas ratkaisujen äärellä: onko minulla kerrassaan mitään syytä kuulua kirkkoon? Tuntuu, että ei. Rahaahan voi kirkolle kanavoida muutakin kautta kuin veroina ja täsmentää, mihin tarkoitukseen ne menevät. Autan jo nyt esimerkiksi Kirkon ulkomaanapua. Mutta vatulointia ja kaksilla rattailla ajamista en ikuisesti halua rahoittaa.

tiistai, 10. marraskuu 2026

Mariia Niskavaaran viehättävä ja hauska essee

Mariia Niskavaara voitti viime vuonna HS:n esikoisteoksen palkinnon romaanillaan Teurastaja. Kuten tapana on, edellisvuoden voittaja kirjoittaa esseen voitostaan tai voittonsa tiimoilta juuri ennen kuin uusi voittaja julkistetaan. Tänä vuonna se tapahtuu 12.11.

Paljastin vahingossa totuuden: kirjallani ei ole sanomaa kuuluu Niskavaaran esseen otsikko. Sen mukaisesti Niskavaara kertoo, miten häneltä esimerkiksi  lukijatapaamisissa kysytään, mitä hän haluaa kirjallaan sanoa. Kerran hän oli sitten tokaissut: "En kyllä yhtään tiedä."  Ja sitten hän kertoo hauskasti, millainen on hänen suhteensa fiktioon. Hän sanoo oppineensa esikoistaan kirjoittaessaan, että fiktio on oikukasta. (--) Se voi ottaa lukijoiden käsissä millaisen muodon vain.

Minulla ei ole kirjaani enää minkäänlaista valtaa. Se juoksee yöhön ovelana elukkana ja tekee mitä lystää. Fiktio ei ole suora viesti, eikä tiedotusväline, se vaatii tulkintaa. Se on lähempänä unta kuin uutista, toteaa Niskavaara.

Kysymys siitä, voiko jonkin teoksen tulkita   väärin, on väsynyt ja  hölmökin, mutta haluaisin silti kysyä Niskavaaralta ja miksei muiltakin kirjailijoilta, mitä mieltä he asiasta ovat. Voiko jokin tulkinta mennä suhteessa kirjailijan omiin intentioihin  verrattuna siinä määrin pieleen, että hänen pitäisi rehellisyyden nimessä tämä todeta, jos sitä häneltä kysyttäisiin. Tulee mieleen myös Riikka Pulkkinen, joka oli jotenkin ohjeistanut (?), miten hänen uusinta teostaan kannattaisi lähestyä. Harmi, etten ole tätä tekstiä lukenut. Relata refero, mikä on usein virhe.

Teoksella on aina sanottavaa, mutta ei välttämättä sanomaa, paitsi että usein on. Ns. tendenssikirjallisuudella (esim. Minna Canth)  siihen nimenomaan pyrittiin ja tähdättiin aivan konkreettisiin vaikutuksiin kuten lakien muuttamiseen, ja onnistuttiinkin. Nykyään selvää tendenssiä vieroksutaan, mutta vähintään rivien väleistä tai suoraan sanoitettunakin voi havaita  monenlaisia pyrkimyksiä. Ne liittyvät esimerkiksi luonnonsuojeluun tai ilmaston muutokseen ehkäisyyn tai kiinnittävät huomiota vähäosaisten vaikeuksiin. Tendenssi syntyy sitten lukijan päässä, tarkoittipa  kirjailija sitä tai ei.

 

 

tiistai, 10. marraskuu 2026

Palasin Hesarin helmoihin

No niin, palasin sitten Hesarin lukijaksi, digiversioon, kuten ennakoinkin. Ja miksi? Jäin erityisesti kaipaamaan kahta asiaa, kulttuuria ja varsinkin kirjallisuutta käsitteleviä juttuja, sekä lukijoiden keskusteluja. Hesarin jutuista käydään usein vilkasta keskustelua. Nämä keskustelut ovat asiallisia, varmaan siksi, että niitä moderoidaan ja kommentit on kirjoitettava omalla nimellä. En halua käyttää aikaani typerien keskustelujen lukemiseen, sellaisten, jotka ovat lähinnä loanheittoa ja provoamista. Joskus tosin tuntuu, ettei kovin tulenaroista asioista avata keskustelua ollenkaan. Yhden sortin sensurointia sekin? Tai sitten olen väärässä. Ja niin, torppasin kaikki ne evästeet, jotka oli ilman lisämaksua mahdollista torpata.

Jostain syystä täkäläisen aviisin, SS:n, sivuilla keskustelu on olematonta. Pari kommenttiia harvakseltaan, useimmiten ei mitään, puhumattakaan pitkistä kommenttiketjuista. Omalla nimellä sinnekin pitää kirjoittaa, mutta sehän ei estä Hesarin nettiin kirjoittamista.

Myös Yle:n sivuila keskustellaan melko vilkkaasti. Siellä voi kirjoittaa nimimerkillä, mutta ei mitä tahansa, kiitos moderoinnin.

Lehdillä yms. on varmaan muitakin alustoja keskusteluja varten, kuten Facebook, mutta niitä en näe, koska en ole Facessa tai missään muuallakaan.

lauantai, 7. marraskuu 2026

Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat

Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkistettiin. Huomasin, että olen lukenut niistä vain yhden, Sanni Isometsän romaanin Katoamiskertomus. Liksomin Talo ja Kännön Silmät ovat jonottaneet ikuisuuksien ajan kirjaston varauksissa. Jono on pitkä enkä usko, että saan kumpaakaan niistä luettavakseni tämän vuoden puolella. Onneksi Talo tule BookBeatissa kuunneltavaksi ensi maanantaina. Kännön romaanit ovat  minulle useimmiten liian pitkiä kuunneltaviksi, joten luen ne. Tosin juuri Silmät on vain vähän yli 300-sivuinen. Kiiskisen, Erran ja Terentjevan teoksista minulla ei ole mitään havaintoa. Se on sinänsä yllättävää, koska tunnen yleensä ehdokkaat kritiikkien kautta. 

Katoamiskertomuksen luin, koska muuan tuttavani oli samankaltaisessa tilanteessa kuin Isometsä: hänen puolisonsa, terveyden perikuva tuttavani mielestä,  kuoli yllättäen. Ajattelin, että saan teoksesta jotain tulokulmaa tuttavani tilanteeseen, ja sainkin. Jos ajattelen teosta puhtaasti kaunokirjallisuutena, niin se ei tehnyt poikkeuksellista vaikutusta. Se on kaikin puolin hyvin kirjoitettu, koskettavakin, mutta myös melko sovinnainen tai perinteinen, ellen taas muista väärin. Joka tapauksessa en olisi arvannut, että siitä tulee Finlandia-ehdokas.

Kännö on lempikirjailijoitani, joten peukutan Kännöä ihan periaatteesta. Hän olisi ansainnut Finlandian jo jonkin aikaisemman teoksensa nojalla. Liksomkin on mahtava, mutta hänelle riittää yksi Finlandia kuten mielestäni kaikille; säännöt saisi muuttaa sellaisiksi, että kerta riittää. Monen jopa voittajaksi veikkaama Pitkä aukea (Tommi Kinnunen) jäi listan ulkopuolelle, ja hyvä niin. Katja Ketun  Brita-Kajsa olisi paikan ansainnut, mutta Kettu ei taida olla  Finlandia-raatien suosiossa. 

On erinomainen asia, että ehdokkaaksi pääsevät muidenkin kuin kestomenestyjien teokset. Nyt minullakin on syy lukea kolmen itselleni ennestään tuntemattoman (vaikka ei yleisesti tuntemattoman) kirjailijan teokset.

Lisäys 8.11. Huomasin vasta nyt, että Katoamiskertomus on ehdokkaana myös HS:n esikoisteosten kisassa.  Sen ymmärrän. Ehdokkaana on näköjään myös Liisan Kasken Marras, josta olen kirjoittanut tässä blogissa. Näistä kahdesta teoksesta valintani olisi Marras. Molemmat ovat hyvin kirjoitettuja, mutta koska  olen puidenhalaaja ja luontoihminen, Marras on minulle emotionaalisesti läheisempi.

keskiviikko, 4. marraskuu 2026

Pari tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokasta

Tänään julkistettiin vuoden 2026 ehdokkaat tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajiksi. Olen näköjään lukenut niistä kaksi. Siispä muutama sananen teoksista. ( Kummankin lukemisesta on jo tovi aikaa, joten muistivirheet ovat mahdollisia.)

Sohvi Kangasluoma: Sitten purjehdimme pohjoiseen - Merkintöjä arktisilta alueilta

Kangasluoman teos kertoo hänen ja hänen miehensä ja välillä muutamien apupurjehtijoiden matkasta Kafiforniasta pohjoisen kautta Atlantin puolelle. Se on kyllä hurja reissu. Matkavalmistelut olivat tietenkin huolelliset alkaen aikataulutuksesta ja siitä, että aluksen piti kestää vaativat olosuhteet, joihin pohjoisessa jouduttaisiin, vaikka kuinka olisi pyrkimyksenä mennä sinne mahdollisimman suotuisaan aikaan vuodesta. 

Kangasluoma kertoo, miten matka ihan  konkreettisesti eteni, millaisia haasteita ja hienoja hetkiä kohdattiin. Sen ohella hän käsittelee ilmastonmuutosta ja sen vaikutuksia arktisella alueella. Jos on seurannut kohtalaisen aktivisesti kirjoittelua ja keskustelua tästä aiheesta, kovin paljon uutta ei tullut vastaan. Kirja on silti tosi kiinnostava. Koska itse olen turvallisuushakuinen, kotipiirissä viihtyvä ihminen, en voi kuin hämmästellä tällaiseen reissuun lähtijöiden rohkeutta, viitseliäisyyttä ja sitkeyttä. Nostan hattua myös sille, että hermot pitävät, vaikka joutuu oleskelemaan ahtaissa tiloissa päivästä päivään. Talvehtiminen jossain Kanadan (?) rannikolla mahdollisti toki poistumisen veneestä ja liikkumisen ulkona, mutta sisätila tietenkin säilyi samana.

Liisa Keltikangas-Järvinen: Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin

Teoksen nimi kertoo, mikä siinä olennaista. Olemme ruvenneet korostamaan yksilöä, hänen ominaisuuksiaan, niiden huomioimista  ja ympäristön sopeuttamista kunkin erityisyyteen,  hänen toiveisiinsa, vaatimuksiinsa ja oikeuksiinsa. Ihmisistä on tullut omaan napaansa tuijottavia minä minä -ihmisiä, jotka muokkaavat persoonallisuuttaan ja ulkonäköään tullakseen "parhaaksi versioksi itsestään". Ja väsyvät. Yhteisöllisyys, josta toki paljon puhutaan, jää syrjään. Toisia ihmisiä arvioidaan perusteella, onko heistä hyötyä vai ei. Pitää verkostoitua!

Keltikangas-Järvisen näkemykset saavat kyllä huomiota. Häntä haastatellaan ja hän esiintyy podcasteissa. Silti tuntuu, että arvostuksesta huolimatta hänenkin puheenvuoronsa ovat tuuleen huutamista. Mikään ei muutu. Tai sitten asenteiden ja käyttäytymisen muutos on niin hidasta, että sitä on vaikea havaita. Myös toinen emerita, Lea Pulkkinen, on yrittänyt heiluttaa tutkimustiedon ja järjen lippua, ja muutama muukin. Ehkä varsinkin nuorten pahoinvointi herättää meidät lopulta miettimään, millaista viestiä ja esimerkkiä me aikuiset ja kasvattajat välitämme lapsille ja nuorille, ja oikaisemaan vinoon menneen kehityksen.

Muistutan vielä uudestaan, että luin Keltikangas-Järvisen kirjan heti sen ilmestyttyä.  Luen tietenkin  kirjoja jatkuvasti, eikä  niiden sisältö  pysy ikään kuin omassa muistilokerossaan vaan muisti voi yhdistellä aineksia useammasta teoksesta. Toivon hartaasti, että en vääristele Keltikangas-Järvisen teoksen ydinsisältöä. Kannustan jokaista lukemaan itse tämän tärkeän  teoksen!