tiistai, 7. joulukuu 2021

Meri Valkama: Sinun, Margot

Meri Valkaman romaani Sinun, Margot voitti  HS:n esikoisteoksen palkinnon. Kun Hesarissa esiteltiin palkintoehdokkaat, pisti silmään, että niiden kirjoittajat olivat kouluttautuneita ihmisiä, maistereita, dramaturgeja ja sen semmoisia. En enää muista, oliko joukossa ainoatakaan, jolla ei olisi akateemista tutkintoa. Trendihän on ollut tällainen jo pitkään. Kirjailijat eivät enää putkahda julkisuuteen jostain takametsien vinttikammarista tai rakennustelineiltä.  Niin sanottuja työläiskirjailijoita ei kai enää ole? Kirjallisuus on entistäkin keskiluokkaisempaa.

Valkaman romaanista on jo kirjoitettu niin paljon, että yritän olla lyhytsanainen. Nuori suomalaisnainen, Vilja, löytää isänsä jäämistöstä kirjeitä, joiden allekirjoittaja on Margot. Kirjeissä esiintyy myös lapsi nimeltä Kastanja. Käy ilmi, että se on Viljan peitenimi, eikä Margotkaan ole oikeasti Margot. Mutta kuka hän on, sitä Vilja lähtee selvittelemään Berliiniin, jossa hänen perheensä asui DDR:n aikoina, Viljan ollessa pikkulapsi.  Pala palalta Vilja saa rekonstruoitua menneisyyttä, sitä minkä hän on unohtanut ja sitä, mitä ei ole koskaan tiennytkään.

Tarina etenee eri aikatasoissa. Tämän rakennelman Valkama saa hyvin pysymään kasassa, eikä aikatasoilla liikkuminen  vaikuta itsetarkoitukselliselta temppuilulta kuten lukijasta joskus tuntuu. Kuva DDR:stä ei ole yksiulotteinen. Viljan vanhemmat, suomalainen toimittaja vaimoineen, ovat toki etuoikeutettuja, mutta itäsaksalaistenkaan elämää ei väritetään vain tummilla sävyillä. Muurin murtuminen ja Saksojen yhdistyminen vaatii uudelleen orientoitumista kaikilta, eikä yhdistyminen välttämättä  ole  myönteinen tapahtuma ´romaanin itäsaksalaisille. 

Sinun, Margot ei ole mitään kielen juhlaa; painopiste on sisällössä, joka kuitenkin kannattelee ongelmitta lukijan kiinnostusta. Sinun, Margot  on tarina rakkaudesta ja oikeudesta muistaa ja tietää. 

perjantai, 3. joulukuu 2021

Vielä kommentti Finlandia-kisan tiimoilta

Kuvittelin panneeni jo pisteen Finlandia-voittajan vatvomiselle. Mutta ei. Pakko on sanoa vielä jotain.

Eilisessä Hasarissa oli laaja Viikilän haastettelu, kirjoittajana Ellinoora Riihinen. Suora lainaus tästä haastattelusta: On vähän ihmeellistäkin sellaisen tarinallisen henkilövetoisen romaanin voittokulku  ja hegemonisuus vaikka muihin taidemuotoihin, musiikkiin tai kuvataiteisiin verrattuna. Kirjallisuutta on totuttu käyttämään johonkin tarpeeseen, tarinoihin sukeltamiseen tai se laitetaan päälle, kun lähdetään lenkille. Mutta ei Amos Rexissä tai Musiikkitalossa ihmetellä, että miksi tämä taide on niin outoa. Näin siis kommentoi Viikilä itse.

Jaa-a. Ilmeisesti Viikilän korkeakulttuurisessa kuplassa ei tiedetä, mitä meidän taviksien päässä liikkuu. Rupusakin joukossa ei ole mitenkään poikkeuksellista ihmetellä, mikä on jonkin lattialle levitetyn rojukasan, installaation,  tarkoitus tai mieli. Että onpa outoa tuo kuvataide nykyään. Vielä yleisempää on nykymusiikin outouden taivastelu. Sitä yritetään  sinnikkäästi konsertissa kuunnella  ja ajatellaan, että toivun tästä koettelemuksesta, kun pääsen takaisin Beethovenin ja Bachin pariin. Jäikö Viikilältä huomaamatta, että tieto-Finlandian voittaja (Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa) pureutuu tähän ongelmaan?

Ja miksi tarinallisen henkilövetoisen romaanin voittokulku olisi ihmeellistä? Kyse on helposti lähestyttävästä kirjallisuudesta, jota lukee ns. suuri yleisö, johon itsekin kuulun. Mutta  jos Viikilä tarkoittaa tuolla kommetillaan inhokkini autofikton voittokulkua, niin sitten olen hänen kanssaan samaa meiltä. 

Me taiteen kuluttajat olemme erilaisia omine mieltymyksinemme. Onneksi tarjontaa riittää.

Kertauksena: olen kommentoinut Viikilän romaania Taivaallinen vastaanotto tässä blogissa 31.10.

 

(Lisätty klo 14.59 Räihälän ja hänen teoksensa  nimet.)

keskiviikko, 1. joulukuu 2021

Finlandia-palkinto Viikilälle

Saatiinpa taas uusi, oikeastaan uusvanha kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja eli Jukka Viikilä teoksellaan Taivaallinen vastaanotto. (Kirjoitin tästä romaanista blogissani 31.10.) Valinta on yhtä hyvä tai huono kuin minkä tahansa ehdokkaan valinta. Se ei myöskään ollut yllätys. Ainakin itselleni olisi ollut yllätys vain Mataran voitto; se ei oikein istu Finlandian profiiliin. 

Minulle lukijana ei ole kummoista merkitystä sillä, mikä teos kilpailun lopulta voittaa. Tärkeätä on sen sijaan, mitkä teokset pääsevät osallistumaan kisaan. Harmistun, jos en löydä jotain omaa suosikkiani joukosta. Muistaakseni Katja Ketun Kätilö oli tällainen kilpailun ulkopuolelle jäänyt teos, joka oli mielestäni vuoden parhaita, ellei paras. Toisaalta toivon aina, että mukana olisi kirjailijoita, jotka ovat itselleni löytöjä kuten oli tänä vuonna Matias Riikonen. Tuskin olisin Mataraa lukenut ilman Finlandia-ehdokkuutta. Kolmen entisen voittajan (Liksom, Viikilä, Saisio) teokset olisin joka tapauksessa lukenut, olivatpa ne ehdokkaina tai eivät.

Ajattelinkin, pitäisikö Finlandia-palkinnon sääntöjä muuttaa siten, että palkinnon voisi voittaa vain kerran. Riittäisikö meillä hyviä kirjailijoita tavoittelemaan palkintoa, jos joka vuosi karsiutuisi yksi pois joukosta? Laskisiko tällainen päätös palkinnon statusta? Luultavasti. Hyötynä olisi kuitenkin se, että entistä useampi kirjailija saisi tilaisuuden tulla isosti huomatuksi. Katveeseen jäävät kirjailijat olisivat sen ansainneet.

Meillähän on useita muitakin kirjallisuuspalkintoja kuin Finlandia. Niiden huomioarvo on kuitenkin vähäisempi. Kuka esimerkiksi voitti viime vuonna Runeberg-palkinnon tai Savonia-palkinnon tai HS:n esikoisteoksen palkinnon? En muista, mutta muistan toki, että Anni Kytömäki voitti Finlandian. 

Finlandia-kisa on nyt kisattu, ja ei kun kohti uusia seikkailuja. Poistun näppikseltä lukemaan Valkaman romaania Sinun, Margot, joka on tämän vuoden HS:n palkinnon voittaja.

tiistai, 30. marraskuu 2021

Kenelle kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto?

Finlandia-palkinnot jaetaan huomenna. Olen lukenut ehdokkaina olevista romaaneista viisi. Valitettavasti en siis ehtinyt lukea kaikkia, mutta laitan ne viisi mieleiseeni järjestykseen. 

1. Pirkko Saisio: Passio                                       mestarillinen

2. Matias Riikonen: Matara                                  hieno

3. Rosa Liksom: Väylä                                         erinomainen

4. Jukka Vikman: Taivaallinen vastaanotto          tyylikäs

5. Marjo Niemi: Kuuleminen                                 puuduttava (pahoittelen)

(6. Joel Estelä: Sirkusleijonan mieli                      Valitettavasti en ehtinyt lukea.) 

   

Ja ei kun jännittämään tulosta!      

(Klo 20.52 viilattu vähän luonnehdintoja.) 

Lisäys 1.12. Plarasin joitain spekulaatioita, ja eikös siellä vedetty esiin l-sana eli lukuromaani. Että sitten vihaan tätä käsitettä. Käsite on toki hämärä, mutta mielestäni mukana on aina väheksyvä vivahde, että semmosta helppoa ja yleisöön menevää, melkein viihdettä, hui,  jota ei voi silleen täysillä arvostaa vaan korkeintaan ironisesti.

tiistai, 30. marraskuu 2021

Matias Riikonen: Matara

En varmaankaan olisi ottanut luettavakseni Matias Riikosen romaania Matara, ellei se olisi Finlandia-ehdokas. Tiedot romaanin sisällöstä eivät olleet lupaavia: pojat seikkailevat kesällä metsässä kuvitteellisessa valtiossa. Joopa joo, jokin yhteiskunnan allegoria varmaan. Ensimmäiset sata sivua kaahasinkin kirjaa eteenpäin välinpitämättömästi, että suoritanpa nyt tämän velvollisuuden alta pois ja sepä siitä. Mutta! Jossain vaiheessa huomasin lukevani tekstiä oikeasti, syventyen ja kiinnostuneena.

On siis jokin hämäräksi jäävä opisto, jossa asuu iso joukko eri-ikäisiä poikia, vanhimmat - ainakin leikkiin osallistuvista - ovat 15-vuotiaita. He ovat jakaantuneet neljään kansaan, joista kuvauksen kohteena ovat mataralaiset. Heidän vihollisiaan ovat esimerkiksi kallit ja kermit. Mataran valtion hallinto ja paikkojen nimeäminen lainaa  antiikin Roomaa. On senaatti, konsulit, auguuri ja imperator. Tapahtumia järjestetään forumilla. Ohi virtaava puro on Tiper ja toinen Rupikon. Henkilöilläkin on roomalaistaustaa. Joukosta löytyvät ainakin Caesar, Crassus ja Pompeius; kallit = gallialaiset, kermit = germaanit jne. Toimintaa ohjaavat lait, joita noudatetaan yleensä tiukasti, myös sodissa, joita mataralaiset käyvät toisten kansojen ja valtioiden kesken. 

Matara on yhteisön kuvaus. Mataran valtio on ollut olemassa ainakin kymmenen vuotta, joten sillä on jo historiaa. Se muuttuu koko ajan; vanhimmat pojat lähtevät ja uusia tulee tilalle. Yhteisössä on rooleja, tehtäviä ja hierarkioita, juonittelua, valtaa ja  vallantavoittelua, vihamiehiä ja ystävyyssuhteita, jotka vahvistuvat tai murtuvat. Keskeisiä henkilöitä on Caesarista vaikutteita saanut Kaius, joka on suorastaan traaginen hahmo. Kun  Kaius lausuu Caesarin suuhun kirjoitetut sanat Alea iacta est, lukija saa vihjeen hänen kohtalostaan. Kantavimmat hahmot ovat kuitenkin  yhdessä toimivat isoveli ja pikkuveli  (nimiä ei heille anneta). Heidän keskinäisen suhteensa ja pikkuveljen kasvutarinan kuvaus on  hienovireinen.

Ja sitten on vielä luonto: kalliot ja jäkäliköt, koivumetsät, hämyiset kuusikot ja rehevät kasvustot seuraavat toistaan, kun veljekset hiipivät tiedusteluretkellään. Lukuisat kasvilajit nimetään retkien edetessä. Jos lukija tuntee kasvit, hän voi "nähdä", millaisessa ympäristössä veljekset liikkuvat. Luonto myös muuttuu syksyn lähestyessä. Horsman haituvat lentävät tuulessa ja myrsky hajottaa majoja lopun alkua ennustaen. Lukuisat linnutkin osallistuvat tapahtumiin tahollaan, vaikka auguuri toteaakin realistisesti, että ne varoittavat toisiaan eivätkä ihmisiä. Mataran luonto on kuin maaginen toimija, veljesten eteneminen luonnon sylissä hypnoottista: Askel painui maahan päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä ja kantapää, ja askel nousi.

Kaiken kaikkiaan Matara on hämmästyttävän hieno teos, yllätys ainakin kaltaiselleni lukijalle, joka ei ennestään tunne Riikosen tuotantoa.  Sitä mietiskelin aika paljon, millaiselle lukijalle suosittelisin Mataran lukemista. Jaksaisivatko siihen syventyä teoksen poikien ikätoverit? Toivottavasti mutta epäilen.