torstai, 14. marraskuu 2019

Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti

Kazuo Ishiguron järkäle Surullinen pianisti on ilmestynyt alkujaan  jo vuonna 1995, mutta suomennettuna vasta tänä vuonna. Kirjan liepeessä todetaan:  Nyt, vuosia myöhemmin, kun aika on tehnyt tehtävänsä, on helppo sanoa, että Surullinen pianisti on Ishiguron pääteos, laajan tuotannon kirkkain kruunu. Jaa-a. En ole lukenut kaikkia Ishiguron suomennettuja teoksia, vaan ehkä neljä, viisi, mutta suosikkini niiden joukossa on yhä Pitkän päivän ilta. Sillä on toki tukenaan ja muistin virkistäjänä  myös hieno elokuva, pääosassa häikäisevä Anthony Hopkins.  

Surullisen pianistin juoni on periaatteessa yksinkertainen, paitsi että ei ole. Kuuluisa pianisti Ryder saapuu johonkin  kaupunkiin konsertoimaan. (Seuraavan konsertin pitäisi olla Helsingissä!) Hän saapuu hotelliinsa, ja vanha kantaja ottaa hänen laukkunsa raahatakseen ne hissiin. Hissimatkan aikana kantaja jaarittelee ummmet lammet kantajan työstä sun muusta. Siis mitä, hämmästelee lukija, joka ei vielä tässä vaiheessa tiedä, millaisesta teoksesta on kyse, eihän mikään hissimatka voi kestää niin kauan kuin kantajan pälätys.

Mutta hissimatka on vasta alkusoitto. Se käynnistää hervottoman, absurdin ja tragikoomisen tapahtumien ketjun, jossa Ryderiä retuutetaan sinne tänne. Kaikki haluavat oman siivunsa Ryderistä, eikä Ryder-rassu osaa kieltäytyä juuri mistään. Niinpä hän päätyy kylpytakkisillaan etsimään karannutta koiraa, istuu kuuntelemassa kun kaksi daamia häntä tunnistamatta kehuu "melkein" tavanneensa aikaisemmin päivällä Ryderin, kuljeskelee etsimässä jotain entistä kotia merkillisen lapsukaisen kanssa, jota sanoo pojakseen. Ja niin edelleen, loputtomasti. Lukijaa  tämä sekoilu välillä huvittaa, välillä uuvuttaa mutta aina hämmästyttää mielikuvituksellisuudellaan. 

Mitä Ishiguro mahtaa tällä vyörytyksellä tarkoittaa? Sen kun  tietäisi. Tulkinnan tynkää puskee kyllä mieleen, mutta niin triviaalia, että en viitsi nolata itseäni kirjoittamalla sitä auki. Jos satun myöhemmin keksimään jotain tyylikästä, lisään sen tähän:) Minulle kävi tätä teosta lukiessa vähän samalla tavalla kuin Miki Liukkosen O:n kanssa: ihailu (onpas tyrmäävän taitavaa), uuvahtaminen (mutta menettää tehoaan, koska jatkuu ja jatkuu), epäily (tuovatko lisäsivut enää mitään lisäarvoa teokseen) ja kiukku (pakko silti lukea) risteilivät mielessä. 

Surullinen pianisti löytää varmasti lukijansa ja faninsa. Ishiguro on lemppareitani ja sellaisena pysyy; Surullinen pianisti ei muuttanut käsitystäni Ishigurosta kirjailijana suuntaan eikä toiseen.

maanantai, 4. marraskuu 2019

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

(Huom! Teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia.)

Pidin Sara Stridsbergin romaanista Niin raskas on rakkaus. Niin ainakin olen muistavinani. Voisin toki tarkistaa asian plaraamalla  blogiani, mutta enpä nyt viitsi. Myönteinen muistikuva antoi joka tapauksessa aiheen tarttua Stridsbergin uutuuteen Rakkauden Antarktis.

Kuten teoksen nimikin vihjaa, rakkaus ei tässä romaanissa ole ruusunpunaisten unelmien toteutumista vaan ollaan varsin hyisissä tunnelmissa. Teoksen päähenkilö Inni on narkomaani, joka elättää itsensä prostituutiolla. Eräänä päivänä hän nousee vakiokadultaan autoon eikä enää palaa. Autoa ajava mies vie hänet metsään, kuristaa hänet hengiltä ja paloittelee ruumiin pariin matkalaukkuun. Kuolemansa jälkeen Inni alkaa seurata läheistensä elämää ja muistelee siinä sivussa oman elämänsä vaiheita. Näin kerrottuna idea saattaa tuntua naiivilta, mutta Stridsberg toteuttaa sen taitavasti ja vaikuttavasti.

Inni on elänyt rankan elämän. Hän ei ole kasvanut ihanneperheessä eikä hän ole pystynyt rakentamaan sellaista omille lapsilleen. Molemmat on otettu huostaan; he ovat kasvaneet sijaisperheissä. He ovat traumatisoituneita mutta myös selviytyjiä, osittain. Stridsberg kuvaa ylisukupolvista huono-osaisuutta ja keinottomuutta uskottavasti ja riipaisevasti. Innin äiti Solveig etsii epätoivoisesti lastaan ja lähes yhtä toivottomasti uutta alkua miehensä, Innin isän kanssa, turhaan. Rakkaus on jäätynyt, jos sitä on koskaan ollutkaan. Eniten tukea Inni on eläessään saanut prostituoituystävältään, jota hän hakee kuolemansa jälkeenkin. Missä on Nanna? Onko Nannallekin käynyt huonosti?

Innin kuolemasta kerrotaan heti romaanin ensi lehdillä. Sitä kuitenkin varioidaan ja avataan lisää teoksen edetessä yhä uudestaan, joten  lukijaa ei päästetä vähällä. Kieli jota Stridsberg käyttää hyytävää tekoa kuvatessaan on - miten sen nyt sanoisikaan - runollista? Ensin se tuntui jopa oudolta: ihminen tietää jo kuolevansa väkivaltaisesti, mutta muovaa samalla tyylikkäitä metaforia puiden olemuksesta Jumalan ja maan yhdistäjinä. Sitten antauduin; Stridsberg kirjoittaa kerta kaikkiaan hienosti. Tämä tapahtumien rujouden ja kielen ristiriita lisää teoksen omalaatuista tehoa. (Kiitokset myös suomentaja Outi Mennalle!) 

Rakkauden Antarktis pysäyttää. Se ei ole niitä teoksia, jotka luettuaan kohauttaa hartioitaan, että joo, ihan kiva. Teos on näköjään palkittu Ruotsin yleisradion kirjallisuuspalkinnolla, eikä suotta.

 

perjantai, 25. lokakuu 2019

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

(Huom! Teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia.)

Kuten niin usein nykyään, Antti Röngänkin esikoisteos Jalat ilmassa on autofiktiota, niin olen ainakin ymmärtänyt jonkin hänen haastattelunsa perusteella. Pahoittelen jos olen väärässä! Teoksensa perusteella Rönkä on koulukiusaamisen kokemusasiantuntija. Romaanin minäkertojaa, Aaroa, kiusataan ala-asteella; yläasteella kiusaaminen muistaakseni väheni eikä lukiokaan tainnut olla kovin paha. Kiusaaminen ehti kuitenkin jättää Aaroon jäljet, jotka  haittaavat vielä, kun hän aloittaa yliopisto-opinnot. Palkitseva ihmissuhde auttaa eteenpäin, mutta lopulta menneisyyden kanssa on pakko tehdä tiliä ammattiauttajan pakeilla. 

Miksi Aaro ei kertomut kiusaamisesta aikaisemmin? Syynä on häpeä, hän kertoo isälleen. Tämä on tuttu kuvio kiusaamisessa. Vaikka kiusaaja on se, jonka sietäisi hävetä, häpeämisen taakan ottaa niskoilleen kiusattu. 

Jalat ilmassa ei oikein ole meidän täti-ihmisten kirjallisuutta. Nuoremmat löytänevät siitä paljonkin tarttumapintaa, ja se sopinee luettavaksi myös kouluissa. Tietenkin sitä toivoisi, että teokseen tarttuisivat myös kiusaajat edes pakkopullana. Turha toivo? Harva kiusaaja haluaa katsoa peiliin.

 

(P.S. Sivuan Röngän teosta myös edellisessä. kiusaamista käsittelevässä jutussani.)

 

torstai, 24. lokakuu 2019

Kiusaamisesta vielä kerran

Sanon varmuuden vuoksi aivan aluksi, että kiusaaminen on sietämätön, vastenmielinen, julma ja pahimmillaan rikollinen teko. Tästä tuskin on erimielisyyttä. Onkin ehdotettu, että ilmiölle pitäisi keksiä toisenlainen nimitys. Kiusaaminen, joka muistuttaa sanaa kiusoittelu, on ilmiötä siloitteleva  ilmaus. Olen samaa mieltä. Kyse on psyykkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Käsittääkseni joissakin kunnissa vakavasta fyysisestä kiusaamisesta tehdäänkin aina (?) ilmoitus poliisille. Asiaa mutkistaa, että myös vaikeammin havaittava psyykinen väkivalta voi olla yhtä tai jopa enemmän vaurioittavaa kuin fyysinen ja se, että usein kyse on alaikäisistä, jotka eivät ole rikosoikeudellisessa vastuussa teoistaan. Tehdäänkö silloin ilmoitus lastensuojeluun ja onko lastensuojelulla mitään keinoja puuttua tílanteeseen?

Kuopion koulusurman jälkeisessä keskustelussa minua kuitenkin huolestutti yksi asia. Kun nettijulkisuuteen levitettiin tieto, että tekijä on ollut jossain elämänsä vaihessa koulukiusattu, tästä tehtiin välittömästi teon motiivi tietämättä, onko asia näin. Lisäksi tekoa riennettiin tämän kiusaamistaustan perusteella ymmärtämään tuomatta  aina kirkkaasti esille, että kyse on siitä huolimatta teosta, jota ei voi hyväksyä ja joka on rikos. Ymmärtäminen ja hyväksyminen on kuitenkin äärimmäisen tärkeää pitää erossa toisistaan. Vai haluaako joku ymmärtäen hyväksyä, että oma lapsi joutuu  sattumalta kouluampujan tulilinjalle? En usko.

Koulukiusaamista on ollut aina, valitettavasti, mutta kouluampumiset ja muut koulusurmat ovat suhteellisen uusi ilmiö ainakin meillä Suomessa. Se kertoo, että kyse on opitusta toimintatavasta, jolle ei saa antaa vähäisintäkään hyväksyttävyyttä edes rivien välissä. Oppilaitosten on tietenkin ponnisteltava kiusaamisen estämiseksi, mutta kokonaan sitä tuskin saadaan lopetettua; sitähän voidaan harrastaa myös vapaa-ajalla ja netissä. Oppilaitoksiin pitää myös saada riittävästi oppilashuollon henkilökuntaa, olivat he sitten koulupsykologeja, kuraattoreita, opoja, terveydenhoitajia, ketä tahansa joiden puoleen kiusattu voi kääntyä.

Minkäänlainen tukiverkosto ei kuitenkaan auta, jos kiusattu ei kerro kiusaamisesta eikä hae apua. Tarvittaisiin  mullistava asennemuutos: kiusatuksi joutumista, siitä kertomista ja avun hakemista ei tarvitse hävetä. Tämä on helppo sanoa mutta vaikea saada aikaan.

Koulukiusattu Antti Rönkä kertoo teoksessaan Jalat ilmassa seuraavasti:

   Tiesin että pitäisi kertoa. Olin tiennyt jo kauan. Olin päättänyt kertoa monta kertaa. Mutta kun istuin pulpetissani ja kuvittelin, kuinka jäisin tunnin jälkeen luokkaan ja hiipisin opettajan luokse ja sanoisin ne sanat, minua alkoi huimata. Ja kun odotti tarpeeksi kauan, kaikki unohtui eikä enää ollut mitään kerrottavaa.

   Kun käännyin kotipihaan päätin että nyt kertoisin oikeasti. Olin kestänyt jo viisi vuotta. Olin kestänyt liikaa. En jaksaisi enää kauaa. Ajattelin käsityöluokan lekaa, kuvittelin miten se iskeytyisi poikien kasvoihin. Kuvittelin miten hiomakone kuori heidän ihonsa, miten vannesaha katkoi heidän kätensä ja ruuvimeisseli puhkoi silmät.

Mutta eipä tarinan henkilö, Aaro, sittenkään  kerro vaan raahaa taakkaansa aikuisuuteen saakka, kunnes romahtaa.  Sen jälkeen hän käy isänsä kanssa keskustelun:

   - Kiusattiinko sua koulussa?

   - Joo, sanon.

   Ihmeellistä miten helppoa sen sanominen lopulta on. Sen kun vain sanoo.

   - Mutta mähän kysyin sitä vaikka kuinka usein, isä sanoo. - Istuin sängyn laidalla ja tivasin. Ja sä kielsit joka kerta.

   - Niin. Mua hävetti. Mä olin tyhmä. (--) Mä  yritin vaan selviytyä. Päästä seuraavaan hetkeen ja päivään. Sillon tuntu että pääsee helpommalla kun on hiljaa.

Kuka keksisi keinot, joilla asennemuutos saataisiin aikaan? Mainostajat? Hehän ovat asennemuokkauksen ammattilaisia. Tai löytyisikö jostain koulukiusaamisen Greta Thunberg, joka paukuttaisi eduskunnassa, miten kiusaaminen on pilannut hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ja että aikuiset saisivat sen vuoksi hävetä. Millaista potentiaalia olisi nuorissa itsessään: löytyisikö esimerkiksi rohkeutta  vetää päälle  t-paita, jossa kannustettaisiin kertomaan kiusaamisesta? Käyttäytymistieteilijäthän ovat jo kantaneet kortensa kekoon, en tiedä, millä menestyksellä. Julkkikset ovat kertoneet omasta historiastaan koulukiusattuina. Toivottavasti siitä on jotain hyötyä. Mutta silti: sadat lapset ja nuoret varmaankin yhä panttaavat sitä tietoa, että tulevat kiusatuiksi. Se on murheellista.

maanantai, 21. lokakuu 2019

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

(Huom! Saattaa sisältää juonipaljastuksia.)

Amerikkalainen tyttö oli ensimmäinen lukemani Monika Fagerholmin teos. Olin vähän pöllämystynyt: mitä, onko tämä nyt vähän sekavaa vai olenko ihan tyhmä. Siitä lukeminen sitten lutviutui, kun totuin Fagerholmin tyyliin -  ja ihastuin siihen. Miten sitä luonnehtisi: impressionistista, rapsodista, läikähtelevää? Jotain sellaista. Kun siis tartuin Fagerholmin seuraavaan romaaniin Säihkenäyttämöllä, olin jo rutinoitunut Fagerholm-fani. Ja kun huomasin, että Fagerholmilta ilmestyy uutuus, Kuka tappoi bambin, olin innoissani. Enkä pettynyt tälläkään kertaa.

Pikkukaupungissa on tapahtunut joukkoraiskaus. Neljä bättre folkin kultapoikaa on raiskannut raa'asti tytön, joka on pöllähtänyt heidän joukkoonsa jostain nuorisokodin tapaisesta. Nathan-niminen sälli on ihastunut tähän tyttöön, Saschaan, joka kuitenkin jättää hänet. Sitä Nathan ei voi sietää, mikä käynnistää irvokkaan koston. Skandaali pyritään painamaaan villaisella eli kuittaamaan rahalla, mutta yksi osallistujista tulee tunnontuskiin ja ilmoittaa teosta poliisille. 

Teon seuraukset järisyttävät yhteisöä, eniten tietenkin siihen osallistuneita ja heidän läheisiään. Pitäisi jatkaa eteenpäin, mutta kaikilta se ei onnistu. Kulissit repeilevät, avioliitot sortuvat, loistava tulevaisuus luhistuu, ystävyyssuhteet katkeavat ja kääntyvät vihaksi. Yhteisö kääntää selkänsä; nokkimisjärjestys muuttuu. Toiset selviävät paremmin kuten Gusten, jonka katastrofin jälkeistä elämää seurataan pidemmälle. Gustenin pelastus on rakastuminen Emmyyn, jonka lapsuudenystävä Saga-Lill toimii sittemmin jonkinlaisena kitkeränä vara-Emmynä. Ja sitten on Cosmo, joka suunnittelee tekevänsä tragediasta elokuvan. Kiristystä? Raha ratkaisee tämän suunnitelman kohtalon.

Tässä jutussa mainitut kolme romaania muistuttavat toisiaan, enkä nyt tarkoita vain niiden  tyyliä. Se ei tietenkään ole mikään ihme; kirjailijoilla on mieltymyksensä myös aihepiirien suhteen. Pieni yhteisö, jota nuori nainen hämmentää ja  jopa järisyttää ja johon se joutuu reagoimaan halusipa tai ei,  on Fagerholmin heiniä. Tämän Fagerholm osaa. Hienoa. Odotan kiinnostuneena, mihin Fagerholm suuntautuu seuraavassa teoksessaan.