tiistai, 24. huhtikuu 2018

James Rebanks: Elämäni paimenena

Elämäni paimenena, Kertomus erilaisesta elämäntavasta on kirjoittajansa James Rebanksin esikoisteos. Rebanks on mielenkiintoinen tyyppi. Hän kasvoi lammastilalla Luonteis-Englannin  Järviseudulla ja halusi lapsesta  asti ryhtyä lammaspaimeneksi. Koulu meni penkin alle, koska Rebanks ei panostanut siihen yhtään. Jopa päättötodistus jäi saamatta. Sitten hän kuitenkin ryhdistäytyi ja  päätyi suorittamaan tutkinnon Oxfordin yliopistossa. Akateemiselle uralle hän ei  jäänyt, vaan palasi lammaspaimeneksi kuten hän työtään nimittää. Suomalaisittain hän olisi lähinnä lammastilallinen, ei pelkkä paimen. Nykyään Rebanks toimii myös jossain Unescon maailmanperintökohteiden projektissa.

Rebanks kertoo lammastilallisten työstä havainnollisesti ja realistisesti. Työ mukautuu vuodenaikojen kiertoon.  Teos onkin jaettu lukuihin vuodenaikojen perusteella. Kesällä saadaan -  jos saadaan - palkinto vuoden raatamisesta. Syksyllä aletaan valmistautua talveen, joka on ylämailla pelottava haaste. Keväällä syntyy uutta elämää sekä luontoon että lammaslaumaan,  ja jonkin aikaa voidaan ottaa vähän rennommin. Ja sitten on taas syksy. Työ tehdään luonnossa, sen avulla ja armoilla. Niinpä luonto on lammasfarmareille elämän reunaehto, ei ulkopuolisten ihailema pittoreski maisema, jonne saavutaan patikoimaan ja viihtymään. Paimenet tajuavat kyllä ympäristönsä esteettiset arvot, mutta he tarkastelevat sitä eri näkökulmasta kuin turistit.

Työ on perinteistä. Vaikka koneita kuten mönkijöitä  käytetäänkin, perusasiat ovat säilyneet samoina vuosisatojen ajan: lampaat laiduntavat tai ne ruokitaan, niitä siirretään koirien avulla laitumelta toiselle, ne astutetaan, vuonat syntyvät, villa keritään, teuraat erotetaan, villaa, lihaa ja siitoseläimiä ostetaan ja myydään. Kesällä käydään myös markkinoilla ja näyttelyissä, joihin lampaita tuunataan tarkkuudella, joka saa koiranäyttelyt vaikuttamaan  amatöörien puuhastelulta. Tietynrotuisella lampaalla pitäisi esimerkiksi olla valkoista päässä ja etujaloissa. Väärän väriset karvat valkoisen seassa haittaavat taiteellista vaikutelmaa. Niinpä kirjoittajan äiti käytti eräänkin kerran kuusi tuntia nyppiessään pinseteillä väärän väriset karvat pois! Lampaita myös värjätään esimerkiksi mustalla turpeella tai  selkään vedätään  kahden kämmenen levyinen punainen rantu. Miksi? Rebanks ei tiedä vastausta, mutta epäilee, että siihen on ollut aikoinaan jokin syy, joka on sittemmin unohtunut mutta värjäämisen perinne on jäänyt henkiin.

Perinteinen työ kannattelee perinteisiä elämänarvoja. Kirjasivistystä ei suuremmin arvosteta;  tärkeämpää on fyysisessä työssä osoitettu jaksaminen, neuvokkuus ja ammattitaito. Naapuria on autettava ja sanansa mittainen on oltava.  Suvut tuntevat toisensa ja maatilat karjoineen jopa vuosisatojen takaa, ja ulkopuolisiin suhtaudutaan epäluuloisesti.  Parhaimmaillaan he ovat hyvää tarkoittavia haihattelijoita, jotka häipyvät ensimmäisen vastoinkäymisen koettuaan. Tärkeitä arvoja ovat myös vapaus ja suhteellinen tasa-arvo farmariyhteisössä.

Rebanksin kirja on tämän katoavan (?) elämänmuodon puolustus ja ylistys. Rebanks ei kuitenkaan  saarnaa. Hän kertoo ja kuvaa, miten tämä konkreettinen ja raskas työ maalauksellisessa mutta vaativassa ympäristössä tuo hänen elämäänsä sellaista merkityksellisyyttä, jota hän ei voi saavuttaa muulla tavalla eikä muualla. Hänen juurensa ovat Järviseudulla, siellä hän ei ole juureton.

 

 

lauantai, 21. huhtikuu 2018

Havannankoira Luna in memoriam, osa 2

Ensiksi galluppi, käyttäisitkö tällaista koiraa jalostukseen:

+ erinomainen tyyppi ja oikea sukupuolileima, ihanteellinen koko

+ erittäin hyvät mittasuhteet ja rakenne (paitsi alaleuka/leuat)

+ erinomainen karvanlaatu

+ rautainen terveys (paitsi hammaskiven nopeahko muodostuminen)

- kaihiriskiä lähisuvussa

- kapea alaleuka/ leuat, pienet hampaat, joita irtoaa jo nuorena, hammaskiveä 

- luonteessa epävarmuutta, lievä ääniarkuus (mahdollisesti "tavallista" arkuutta, koska ei lisääntynyt kuten ääniarkuus usein) 

Kun Luna vuonna 2006 syntyi, huushollissa oli neljä koiraa: Windy-setteri 10 vee sekä havaneesit Ines 13, Tuisku 6 ja Pilvi 3. Onneksi Ines-muori asusti jo enimmäkseen siskon luona, sillä koiramäärä oli ehdottomasti tapissa. Enempään ei olisi aika riittänyt, kun joukkoon liittyi vielä pikku Luna. Siinä Luna sitten varttui maminsa Pilvin silmäteränä. Seuraavana vuonna Pilvi teki toisen pentueensa, jonka jälkeen oli tarkoitus pitää vuoden, kahden tauko ennen kolmatta ja samalla viimeistä pentuetta. Sitten olisi toivottavasti Lunan vuoro lisääntyä. 

Keväällä 2007 alkoi kuitenkin kerääntyä pilviä taivaalle. Lunan isän jälkeläiseltä löytyi HC. Alkuvuodesta 2008 HC löytyi myös Lunan pentuesisarelta. Kolmelta muulta pennulta ei HC:tä  löytynyt, mutta sehän ei sinänsä todistanut mitään. Ne saattoivat olla HC:n kantajia tai osoittautua myöhemmin kaihisairaiksi. Mitä tehdä? No, päätin että siinä vaiheessa kaksivuotias Luna jää ainakin toistaiseksi "telakalle"  jalostuksesta. Harkitsisin asiaa uudestaan, kun se olisi kolme-neljävuotias. 

Pikku pentuna Luna ei ollut mikään riehakas rämäpää vaan enemmänkin rauhallinen fundeeraaja. Arka se ei mielestäni ollut. Kun ikää karttui, alkoivat sen luonteen heikommat puolet tulla esille. Se stressasi sitä, että muutimme kaupungin laidalta toiselle. Muut koirat eivät välittäneet pätkääkään. Vähitellen alkoi myös ääniarkuus näkyä. Se oli lievää ja myös jäi lieväksi. (Oliko se varsinaista ääniarkuutta, en tiedä eikä sillä itse asiassa ole väliä.) Ääniarkuudellehan on yleensä tyypillistä, että se ilmaantuu muutaman vuoden iässä ja pahenee sitten. Tällainen oli muinainen Kata-noutajani. Se alkoi ensin pelätä ilotulituksia ja pelkäsi lopulta pieniäkin napsahduksia. Mutta  rakkaista rakkain koirani ja unohtumaton sielunkumppanini se oli silti! Opin kuitenkin kantapään kautta, että todellinen ääniarkuus on erittäin ikävä ominaisuus.

Kun Luna oli neljävuotias, myös sen isoäiti Tuisku osoittautui HC:n kantajaksi. Kaihiriskiä oli siis kertynyt linjaan vähintään riittävästi. (Tuisku, Pilvi ja Luna peilattiin viimeisen kerran 8 - 9-vuotiaina, eikä kenelläkään niistä ollut HC:tä.) Yhdessä luonteen epävarmuustekijöiden kanssa kaihiriski aiheutti kuitenkin  sen, että päätin jättää Lunan astuttamatta, raskain sydämin, se täytyy sanoa. Se tarkoitti myös, että panin pisteen lyhyelle uralleni kasvattajana. Ei se yksinomaan tähän tyssännyt, syitä oli muitakin, mutta ei siitä sen enempää. Haikeata luopuminen on ollut! 

Vaikka olen kehua retostanut Lunan ulkomuotoa, niin näyttelytulosta sillä ei valitettavasti ole. Se on jäänyt vähän harmittamaan.  Enimmäkseen tuloksen puuttuminen johtuu siitä, että en ole näyttelyihmisiä. Olen pyöräyttänyt muutamassa näyttelyssä lähinnä ne koirat, jotka olen ollut aikeissa pennuttaa, mikä ei tarkoita, että olisin kaikki näyttelyssä käyneet kuitenkaan pennuttanut! Näyttelytuloshan ei tietenkään ole välttämätön jalostukseen käytettävälle koiralle, mutta itse pidän tuloksen hankkimista  asiallisena ja hyödyllisenä. Näyttelytulos (tai jalostustarkastus) edustaa minulle avoimuutta, sitä että koira on tuotu kennelyhteisön arvioitavaksi, siitä on olemassa mustaa valkoisella, informaatiota joka kertoo aina jotain myös sen takana olevista koirista. Sertti ei toki ole yhtä kuin lupa lisääntyä eikä huonompi tulos nosta tietä pystyyn. Koira on aina kokonaisuus, josta ulkomuoto on vain yksi osa. 

Taisin eksyä asiasta. Siispä: Lunan yksivuotiskesänä Pilvillä oli pennut, eikä minulla ollut olevinaan aikaa eikä energiaa juoksuttaa Lunaa näyttelyissä. Täkäläiseen näyttelyyn sen muistaakseni ilmoitin, mutta jostain syystä emme osallistuneet. Kun Luna sitten oli kaksivuotias, olin jo alkanut empiä sen käyttöä jalostukseen, ja siinä tapauksessahan näyttelyt muuttuivat minun mielestäni enemmän tai vähemmän tarpeettomiksi. Niin. Ehkä olisin voinut ajatella, että aateluus velvoittaa:) Valmistuivathan Tuisku ja Pilvi vauhdilla valioksi. 

Lopuksi palaan alun kysymykseen. Tein mielestäni oikean ratkaisun jättäessäni aikoinaan Lunan astuttamatta sen tiedon perusteella,  mikä minulla oli siitä sen ollessa 2 - 4-vuotias. Olisinko päättänyt toisin, jos olisin nähnyt kristallipallosta, että sen ääniarkuus jää lieväksi, että sillä ei ole HC:tä vaikka se saattaisi kantaja ollakin,  ja ennen kaikkea, että se on verrattoman terve koko elämänsä ajan? Ehkä olisin teettänyt koepallopentueen ja odottanut, millaiseksi se osoittautuu. Tai sitten en. 

P.S. Kun kirjoitan, että jokin koira oli kaihigeenin kantaja,  nojaan muinaiseen  näkemykseen HC:n periytymisestä havannankoirilla.  En tiedä, onko asiasta saatu uutta tietoa. Joillakin roduillahan on käsittääkseni osoitettu, että niillä on useammalla (kahdella?) eri tavalla periytyvää HC:tä. 

keskiviikko, 18. huhtikuu 2018

Havannankoira Luna in memoriam, osa 1

Tänään Luna palasi kotiin, samanlaisessa valkoisessa keramiikkauurnassa kuin ovat vuorollaan palanneet sen äiti ja isoäiti, Pilvi ja Tuisku. Nyt tämä verraton koirakolmikko on jälleen yhdessä.

Koska Luna oli oma kasvattini, olen nähnyt sen syntyvän ja olen silittänyt sen silkkiturkkia, kun se lipui  rauhallisesti rajan taakse. Olin aikoinaan hyvilläni, kun ihanainen Pilvi synnytti ns. lehmänlaikkuisen, valkoinen-mustan pennun. Juuri sellaista olin toivonutkin. Minusta ne ovat kauniita, ja kaunotar kasvoi Lunastakin. Ei ollut harvinaista, että ventovieraat ihmiset kehuivat sen ulkonäköä. Viimeksi näin kävi muutama viikko sitten.

Luna oli rakenteeltaan ja mittasuhteiltaan paras omistamistani havannankoirista. Yksityiskohdista haluan erikseen mainita suorat eturaajat, jollaiset olivat myös Tuiskulla ja Pilvillä. Täydellinen Lunakaan ei ollut. Alaleuka oli liian kapea, ja vaikka sillä oli alkujaan kaikki hampaat tasaisissa riveissä, ne olivat pieniä ja niitä irtosi jo ensimmäisessä hammaskiven poistossa muistaakseni kolme-neljävuotiaana. Erinomaisen rakenteensa ansiosta Luna myös liikkui hienosti: vetävästi ja pontevasti. Sen liikkumisesta tuli etsimättä mieleen rotumääritelmän sana tarmokas. Kaiken kruunasi upea turkki, joka ei olisi voinut olla laadultaan parempaa. Vaikka se oli runsas, se oli helppohoitoinen. Parinkymmenen minuutin kampaussessio kerran viikossa ja pesu silloin tällöin riittivät pitämään sen takuttomana ja silkinhohtoisena.

Lunan terveyskin oli rautaa. Siitä olen tässä blogissa kertonut useaankin kertaan, joten yritän nyt tiivistää aiheen muutamaan perusjuttuun. Polvet tutkittiin nuorena, tuloksena 0/0. Tuskin ne vanhanakaan huonot olivat, koska Luna hyppäsi 50 - 60 cm:n korkeuteen lähes ilman vauhdinottoa vielä elämänsä viimeisenä päivänä. Silmissä ei ollut HC:ta; viimeinen peilaus tehtiin 9-vuotiaana. Sen jälkeen sille kuitenkin kehittyi vanhuuden kaihi. Näkö oli kai lopulta melko huono päätellen siitä, että Luna alkoi ulkona haukkuja "haamuja". Sydämessä ei havaittu sivuääniä.

Luonteeltaan Luna oli herkkis. Sille ei saanut mutta ei kyllä tarvinnutkaan sanoa pahasti. Vielä vanhanakin se saattoi tirauttaa ilopissat, jos oli oikein kivaa - vaikkapa joku käypäläinen ryhtyi leikkimään sen kanssa. Lunalla oli myös lievää ääniarkuutta. Se säpsähteli esimerkiksi ilotulitusta ja ukkosta ja ohi jyrääviä rekkoja. Toisaalta se ei välittänyt pätkääkään kirkonkelloista, jotka rämähtivät soimaan parinkymmenen metrin päässä. (Itse kyllä säikähdin!) Ääniarkuuskin osaa  olla valikoivaa.

Leimaa-antavin piirre Lunan luonteessa oli kuitenkin ystävällisyys, ellen sanoisi sydämellisyys. Se kerta kaikkiaan rrrrakasti (tai mikä tunne se koiralla onkaan?) tuttuja ihmisiä. Vieraisiin se suhtautui  epäilevästi. Vieraasta tuli kuitenkin tuttu, kunhan Luna sai rauhassa tarkkailla häntä muutaman tovin ja mennä sitten itse tutustumaan. Eipä aikaakaan, kun se jo hyppäsi syliin ja alkoi nuolla lipsuttaa käsiä, mikä oli sen tavaramerkki. Oli suorastaan liikuttavaa, miten hyvillään  ihmiset näyttivät  olevan saadessaan "tassuterapiaa"  kuten eräs sitä nimitti. 

Kaipa Luna oli läheisriippuvainen. Se ei juuri koskaan ollut eri huoneessa kuin minä, vähintään näköyhteys piti olla.  Eroahdistusta sillä ei kuitenkaan ollut. Tämä selvisi, kun Luna jäi yllättäen ainoaksi koiraksi Tuiskun ja Pilvin kuoltua muutaman kuukauden välein. Luna jäi ongelmitta yksin kotiin, eikä sen maailma näyttänyt muutenkaan järkkyvän, vaikka se oli elänyt koko siihenastisen elämänsä, kahdeksan vuotta, nimenomaan laumassa. Tiedän, että kaikki koiraharrastajat eivät pidä "läheisriippuvaisista" koirista. Tiedän myös, että koiran käytöstä voi tulkita eri tavoin. Niin tai näin, minä nyt joka tapauksessa tulkitsin Lunan käytöksen   ystävällisyydeksi. Jouduin kyllä usein miettimään, olenko olleenkaan sen ystävyyden arvoinen, mitä olen muka tehnyt sen ansaitakseni. 

Monet kääpiökoirat ovat nirsoja, Luna ei ollut. Se tyhjensi vauhdilla ruokakuppinsa ja olisi suunnilleen seisonut päällään jonkin mitättömän koirankeksin vuoksi. Lisäksi sen hobbyna oli vaatehuoneen oven aukaisu. Miksikö? No siksi, että siellä ovat  koiranruokasäkit ja namit, joille ei ole sopivaa paikkaa keittiössä. Oven karmiin on jäänyt raapimisjäljet Lunan kynsistä. Se yritti yhä uudestaan, vaikka ei koskaan saanut pöllittyä  vaatehuoneesta ruokaa. Luna aukaisi vaatehuoneen oven myös, jos ruoka oli sen mielestä myöhässä. Sitten se katsoi merkitsevästi vuoroin minuun, vuoroin vaatehuoneeseen. Kun  koirat olivat kotona keskenään tai Luna yksinään, se aukoi kaikki suljetut ovet, kuten vessan ja kylppärin. 

Iltaisin Lunalla oli hellyttävä tapa: se kävi sanomassa hyvää yötä. Se nousi seisomaan sänkyä vasten, ja jos sitä ei huomioinut, vingahti hiljaa tai tönäisi kuonolla. Sitten sitä piti vähän rapsuttaa tai silittää. Kun homma oli hoidettu, se tepsutti omalle paikalleen koisimaan. Iltaisin olen kuulevinani Lunan kynsien rapisevan - ja havahdun siihen, ettei sitä tietenkään kuulu, ei nyt eikä enää koskaan. 

 

 

tiistai, 17. huhtikuu 2018

Oi kiitos, jänöset

Tuli sitten käytyä mökillä. Huoh! Jänöjussi apunaan varmaan metsämyyrä tai -hiiri oli tehnyt selvää jälkeä ainoasta omenapuusta. Puun ympärillä oli toki korkeahko jänisverkko. Koska lunta oli poikkeuksellisen paljon, lunta tampattiin maaliskuun alkupuolella matalammaksi verkon vierestä. Jo silloin oli oksankärkiä napsittu ja kuorta järsitty ohuista oksista, jonne jänis ei ylety mutta myyrä tai hiiri pystyy kiipeämään. Nyt oli sitten runkoa ja paksumpia oksiakin kuorittu niin paljon, että puu on todennäköisesti entinen. Olisiko jänis uskaltanut hypätä verkon sisään? Ainakin se olisi sinne päässyt, koska maaliskuussa satoi vielä lunta niin paljon, ettei verkko enää suojannut puuta. 

Kun syksyllä 2009 ostimme puutarhamökin, se oli 10 vuotta vanha. Pihassa oli kaksi omenapuun ja yksi kirsikkapuun taimi. Arvelin, että ne oli siihen tällätty mökin myyntiä silmällä pitäen. Omistaja kuitenkin väitti, että ne ovat useita vuosia vanhoja. Jaa, siinä tapauksessa niille ei  varmaan ole tehty kunnon istutuskuoppaa, jossa ne voisivat menestyä, mietiskelin. Kirsikka kuolikin ensimmäisenä. Omenapuista kuoleutui oksia ja toinen meni niin rumaksi, että se poistettiin. Jäljelle jäänytkään ei ollut mikään kaunotar, mutta sai olla paikoillaan. Se ei kuitenkaan juuri tehnyt kukkia -  eikä näin ollen omenoitakaan - ennen kuin viime kesänä. Ja nyt se on todennäköisesti entinen puu. Luultavasti yritän kylläkin sen pelastaa, mutta en ole toiveikas. 

Vilkaisin pensasaidan yli, miten jaksaa naapurin suunnilleen samankokoinen omenapuu. Hyvin. Siinä ei näkynyt minkäänlaisia vaurioita. Kauempana asustava naapuri sen sijaan kertoi, että jänis oli pistänyt tuulemaan heidänkin pihassaan. Semmosta se on yhteiselo villielläimien kanssa. No, ne olivat paikalla ensin.   Sitten me ihmiset tunkeuduimme niiden kotikonnuille, ja nokkelat jänikset huomasivat, miten mainio ruoka-aitta siirtolapuutarha onkaan...

torstai, 12. huhtikuu 2018

Steriloidako narttukoira vai ei?

Menetettyäni Lunan pyometraan, olen joutunut miettimään, pitäisikö nyt kolmevuotias Rosita steriloida. Kaikki koirani kautta vuosikymmenten ovat olleet leikkaamattomia narttuja. Niistä kolme on sairastunut märkäkohtuun: noutaja 5-vuotiaana, cockeri 10-vuotiaana ja  havannankoira Luna 12-vuotiaana. Näillä koirilla ei ollut jälkeläisiä, joten pennutusten tuomaa suojaa märkäkohtua vastaan niillä ei ollut. (Cockeri unohtui edellisestä jutustani, koska se eleli vanhoilla päivillään vanhempieni ja ennen kaikkea siskoni koirana. Hän myös päätti sen leikkauksesta ja huolehti hoidosta leikkauksen jälkeen.)

Noutaja ja cockeri  toipuivat sterilointileikkauksesta hyvin. Noutaja  eli 12-, cockeri 13-vuotiaaksi. Kumpikin kasvatti leikatuille nartuille tyypillisen turkin. Alkujaan niukkaturkkisesta noutajasta tuli itse asiassa kauniimpi.  Sen karvanlaatu muuttui mutta ei mennyt  hankalaksi. Cockerin ennestäänkin runsas turkki runsastui  ja sen laatu heikkeni selvästi. Trimmauskoneelle ja sakseille oli totisesti käyttöä! Virtsankarkailua ei noutajalle tullut, mutta cockerille tuli. Kummankin luonne muuttui tiukempaan suuntaan. Noutajalla se näkyi suhtautumisessa vieraisiin koiriin: minun silmilleni ette muuten hypi! On mahdotonta tietää, olisiko lempeästä noutajasta ilman sterilointiakin tullut iän karttuessa  itsevarmempi; vihaista siitä ei kuitenkaan tullut. Cockerin käytöksestä minulla on hämärämpi kuva, koska en ollut se kanssa tekemisissä päivittäin, joten ei siitä sen enempää. 

Plarasin nettiä päivittääkseni tietoni steriloinnista. Mitään järin uutta ei itse asiassa tullut vastaan, mutta yksi yllättävä tieto sentään: Katariina Mäki (www.katariinamaki.com) kertoo sterilointia käsittelevässä artikkelissaan, että Norjassa terveen koiran sterilointi olisi kokonaan kiellettyä! Jutussa tämä tieto menee Opaskoirakoulun Merja Dahlbomin piikkiin. Etsin tätä tietoa Norjan kennelliiton nettisivuilta, mutta en löytänyt. Kaikenlaista muuta eettistä ohjetta  löytyi. Kielto olisi kyllä linjassa Norjan muiden ratkaisujen kanssa. Sehän on mm. kieltänyt piiskan käytön raveissa sekä parsinavetat. Sudet sen sijaan ovat Norjassa lainsuojattomia.

Steriloinnista käydyissä keskusteluissa osa kertoo, ettei koira  muuttunut ainakaan kielteiseen suuntaan, osa taas raportoi tyypillisistä haitoista kuten virtsankarkailusta.

En oikeastaan tullut netin avulla hullua hurskaammaksi. Onneksi päätöksellä ei ole kiire. Rositan juoksuaika voi alkaa milloin tahansa, mistä seuraa, että sterilointi olisi mahdollista toteuttaa vasta loppukesällä. Joten jatkanpa asian vatvomista.