tiistai, 21. tammikuu 2020

+7,3 astetta klo 4 yöllä 21.1.2020

Otsikossa jo tuli jutun aihe: keskellä tammikuista yötä oli reilut seitsemän astetta lämmintä ja myrsky. Että tämmöstä tammikuuta! Ei muuta tällä kertaa. 

lauantai, 18. tammikuu 2020

Jääpoltetta tiedossa puutarhassa

Kävinpä pitkästä aikaa katsomassa, mitä kuuluu puutarhamökköselle. Vaikka se on lähellä, alueelle johtava tie on ollut niin karmeassa kunnossa, että sieltä on ollut viisainta pysyä poissa. Mutta nyt päätin,että  jätän auton ostoskeskuksen parkkikselle ja lampsin siitä jalan mökille. Matkaa on reilu kilometri, joten kävely ei ole mikään ongelma.

Tie oli juuri sellainen kuin ovat ne televisiossakin näytetyt maaseudun pikkutiet - kuin luistinrata (miten ihmiset pystyvät asumaan sellaisten tietyhteyksien takana?). Nastakengät jalassa ja kävelysauvat tukena töpöttelin perille kaatumatta, ihme kyllä. Lunta oli enemmän kuin kaupungissa, kuten aina. Pienilmasto on siellä erilainen. Ikävin huomio oli, että esimerkiksi ruusupenkki oli saanut kovan jääkannen. Yritin hakata sitä lapiolla ja petkeleellä; kummallakaan ei ollut juuri minkäänlaista vaikutusta. Ruusuja uhkaa jääpolte, elleivät ne sitten palellu, koska suojana ei ole yhtään lunta. Suojaturvekin jäi laittamatta, koska loppusyksystä satoi aika paljonkin  lunta ennen maan routimista. Pari vuotta sitten tilanne oli hyvin samanlainen: Tammikuussa oli vain ohut lumipeite, ja sitten tulivat reilun viikon kestäneet paukkupakkaset. Tuhot olivat laajoja. 

Harrastelijapuutarhurin kärsimät tappiot ovat harmillisia, mutta kuitenkin pikku juttu. Uudet ruusuntaimet vain penkkiin, ja se on siinä. Maanviljelijöitä ei käy kateeksi. Jääpolte uhkaa myös syysviljoja yms. Metsistä ei saada puuta liikkeelle, koska roudaton maa ei kanna työkoneita. Viime kesä taisi olla aika normaali, mutta kaksi edeltänyttä surkeita, ensin vaivasi kuivuus ja sitten märkyys. Ei ole helppoa olla luonnon armoilla.

Jäniksen papanoita oli pihalla runsaasti, niitä oli jopa tarassilla. Miksi jänöt eivät voi pysyä metsässä? Omenapuut on paketoitu ja verkotettu niin hyvin kuin mahdollista, ja nyt ripustin puihin vielä sellaiset pallot, joista pitäisi haihtua jyrsijöiden mielestä epämiellyttävää hajua. Saa nähdä, miten käy tänä talvena: kumpi on neuvokkaampi, ihminen vai jänis. Ja sitten ovat vielä ne kiipeilytaitoiset, metsämyyrä ja metsähiiri...

Toivoin, että mökillä olisi paremmat mahdollisuudet koiran kanssa lenkkeilyyn kuin kaupungissa, jossa voi tällä hetkellä kävellä vain kuraisilla, hiekoitussepelin peittämillä  jalkakäytävillä. Eipä valitettavasti ollut. Isomman koiran kanssa voisi ehkä  mennä metsään, jossa on laajojakin lähes lumettomia alueita. Aukeilla oli kuitenkin sen verran lunta, että pienen koiran ja ihmisenkin liikkuminen olisi vaivalloista, koska hanki ei kanna. Ne metsäpolut, joiden lumipeitteen ihmiset ovat kulkiessaan tampanneet, ovat puolestaan nyt jäässä ja suorastaan hengenvaarallisia, kirjaimellisesti, mäkisestä maastosta kun on kyse.

Mutta kevättä kohti mennään. Terrassa käydessäni huomasin, että siemenhyllykkö oli laitettu esille. Siitä se lähtee, uusi puutarhan vuosi!

 

torstai, 16. tammikuu 2020

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

(Huom! Teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia.)

Anthony Doerrin romaani Kaikki se valo jota emme näe on ilmestynyt suomeksi jo 2015. Olen aina tiennyt, että tämä romaani kannattaisi lukea, mutta tartuin siihen vasta nyt. (Kummallista, miten muutama vuosi sitten ilmestyneet teokset tuntuvat nykyään vanhoilta, vaikka klassikoilla on ikää satoja vuosia, jopa vuosituhansia.) Niin tai näin, vaikka tunsin Doerrin teoksen maineen, en tiennyt, mistä se kertoo. Onneksi. Olen nimittäin "päättänyt", että en halua enää lukea mitään toisesta maailmansodasta enkä katsoa siitä kertovia elokuvia tai dokumentteja. Joskus päätöksestä lipsuminen kannattaa, ja aivan erityisesti tällä kertaa, niin suvereenisti Doerr ottaa aiheen haltuun.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat pääasiassa kahteen maahan, Saksaan ja Ranskaan. Ollaan siis rintaman vastapuolilla. Saksassa nuori lastenkodissa asuva orpolapsi Werner joutuu tai pääsee sotilaskoulutukseen, koska hän on osoittautunut taitavaksi radiolaitteiden korjaajaksi. Koulussa pojista pyritään tekemään tehokkaita Saksan armeijan sotilaita. Koulutus on brutaalia. Pelkääminen on häpeällistä, kuoleminen  kunniakasta. Koulutuksen jälkeen Werner joutuu rintamalle 16-vuotiaana. Papereihin hänet väärennetään 18-vuotiaaksi.

Ranskassa teinityttö Marie-Laure asuu ensin isänsä kanssa Pariisissa, josta he pakenevat Bretegnen rannikolla sijaitsevaan Saint-Malon linnoituskaupunkiin isän sedän Etiennen luokse. Sedällä on radiolähetin, jolla lähetettyjä ohjelmia Werner siskoineen on salaa kuunnellut. Sodan loppuvaiheissa Werner ja sokea Marie-Laure kohtaavat, ja Werner tajuaa, kuka Marie-Laure on. Teoksen lopussa hypätään vielä 1970-luvulle ja vieläpä vuoteen 2014 kertomaan, mitä sodasta hengissä selvinneille ja heidän jälkeläisilleen kuuluu. 

Marie-Laurella ja hänen isällään on mukanaan arvokas timantti isän työpaikalta. Sitä jahtaa saksalainen vääpeli, joka on myös jalokiviasiantuntija. Tämä sivujuoni tuntui minusta vähän tarpeettomalta, mutta toihan se omanlaistaan jännitystä tarinaan,  ja sitä paitsi  vääpelin hahmo on taitavasti rakennettu. Samaa voisi sanoa - ja vielä suuremmalla syyllä - Marie-Lauresta.

Doerr kuvaa sodan jaloissa sinnittelevien ihmisten kamppailua vaikuttavasti. Saksalaisiakaan ei esitetä vain säälimättöminä roistoina. Heissäkin on vivahteita, ja Werner on pikemminkin tapahtumien pyörteisiin pakotettu uhri. Romaanin viimeiset luvut ovat suorastaan EU-henkisiä: mennyttä ei voi pyyhkiä pois eikä kauheuksia antaa anteeksi, mutta nyt katsomme yhdessä ja erikseen eteenpäin.

Teos poukkoilee kahdessa paikassa ja myös ajallisesti sinne tänne. Rakenne on siis monelle nykyteokselle tyypillinen. Kirjailijat eivät kai millään voi enää kirjoittaa vanhanaikaista kronologisesti etenevää tarinaa? Teoksen lyhyet luvut on onneksi otsikoitu niin  selkeästi, ettei lukijalla ole vaikeuksia pysyä kärryillä. 

Kaikki se valo jota emme näe on maineensa veroinen tolkun romaani. Vaikka aihe on rankka, sielu lepää tällaista tekstiä lukiessa. Teos valaa uskoa siihen, että kirjallisuudella on vielä tulevaisuutta. Nyt ei tuijoteta autofiktiivisesti omaan napaan, vaan ollaan suurten kysymysten äärellä, kerrotaan jotain ihmiskunnasta ja ihmisyydestä.  Ihminen kykenee silmittömään pahuuteen, mutta ihmisissä on myös voimaa, uskallusta, tahtoa, sitkeyttä, uskoa ja hyvyyttä, jotka kantavat heidät läpi kauheuksien valoon.

keskiviikko, 15. tammikuu 2020

Koiran tassut kovilla

Talvi tuli ensimmäisen kerran marraskuun alussa. Se oli liian hyvää ollakseen totta, eikä toki ollutkaan. Tähän mennessä talvi on tullut ja mennyt useita kertoja. Välillä oli jo melko runsaasti luntakin, nyt ei  juuri yhtään. Muutama pakkaspäivä,  sitten lämpötila alkaa taas sahata nollan kahta puolta. Keli on ankara koiralle, jonka on pärjättävä avojaloin.

Tarjolla on ollut viikosta viikkoon jääkylmää vettä, jäähilettä, sohjoa, koppuraksi jäätynyttä sohjoa, karheaksi jäätynyttä lumen pintaa, luistinradaksi jäätynyttä lumen pintaa, lunta joka kantaa koiran tässä mutta ei tuolla, lätäkköjä joiden jääpinta kantaa tässä mutta ei tuolla, teräväsärmäistä hiekoitussepeliä ja suolaa. Kaikkea yritän mahdollisuuksien mukaan vältellä, mutta useimmiten mahdollisuuksia on kaksi: ei ulkoilla tai sitten ei vaan välitetä olosuhteista. Märkyyttä Rosita inhoaa yli kaiken, joten kosteimmilla keleillä lenkit lyhenevät välttämättömimpään. Kuivempana päivänä otamme sitten vahingon takaisin ja heittelemme pitempiä lenkkejä.  Jos maassa on pehmeää lunta, vieläpä laadultaan sellaista ettei se tartu tassuihin, Rosita riemastuu ja saa juoksuhepulin. Se kertonee, ettei koirallekaan ole yhdentekevää, millaisella alustalla se liikkuu.

Tassut ovat tässä höykytyksessä kovilla. Rositan etutassut alkoivatkin punoittaa,  ja toisessa oli suorastaan furunkuloosia muistuttavia muutoksia. Päätin, että kokeilen ensin, saisinko tassut kuntoon kotikonstein: pesu Hexocililla  ensin kolmena, neljänä päivänä peräkkäin, sitten muutaman päivän välein; suihkutus ja huolellinen kuivaus joka lenkin jälkeen; Virbacin hunajasuihke, Abilar-pihkavoide. Näistä kahdesta pihkavoide oli minusta tehokkaampi, eikä siinä ole niin voimakasta tuoksua kuin hunajasuihkeessa, joka sai Rositan aivastelemaan. Kuuri on ihan oma keksimäni, joten en suosittele sitä kenellekään, mutta se auttoi. Tassut ovat kunnossa. (Joo, aina kannattaa ottaa huomioon mahdollisuus, että tassut paranivat hoitotoimistani huolimatta.)

Tassut voisi suojata, mutta en ole löytänyt käteviä tossuja. Rositalla on kahdet tossut, mutta fleecetossut eivät suojaa kosteudelta, lateksiset (?) ovat liukkaat. Tossujen pitäisi myös olla helposti puettavat ja pysyä jalassa. Mitähän  materiaalia rekikoirien ja joidenkin metsästyskoirien käyttämät tossut mahtavat olla? Pitänee ottaa selvää. Kunnon tossuilla olisi käyttöä, jos talvet alkavat olla tällaisia.

Lisäys: 16.1. Unohdin, että käytin tuota Virbacin tuotetta vain pari kertaa, mutta kokeilin myös Kruuse Manuka G -hunajavoidetta. Siinä ei ole niin voimakasta tuoksua kuin Virbacin suihkeessa. Palasin kuitenkin pihkavoiteeseen, josta minulla on jo aiempia hyviä kokemuksia.

Hankalat kelit rasittavat tassunpohjien  ja varpaanvälien lisäksi myös anturoita. Toistaiseksi Rositan anturat ovat kuitenkin pysyneet hyvässä kunnossa. Vahaa tms. voisi tietenkin käyttää ennalta ehkäisevästi, mutta käyttökelpoiset tossut ratkaisisivat tämänkin ongelman.

Lisäys 24.2. Virbacilla on hunajaa suihkeen lisäksi myös voiteen muodossa. Voide on varmaankin helpompi levittää tassuihin kuin saada suihke osumaan tassuihin ja vain tassuihin.

sunnuntai, 12. tammikuu 2020

Kennelliiton ainaisjäseneksi vielä matkaa

Muistelen, että kevätvaltuusto päätti säilyttää tai palauttaa käytännön, että 40 vuotta SKL:n jäseninä olleet pääsevät ainaisjäseniksi eli vapautuvat jäsenmaksusta mutta pysyvät jäseninä. Mainiota! Ajattelin, että pääsen ainaisjäseneksi jos nyt en ihan tänä vuonna, niin pian kuitenkin. Kun maksoin tämän vuoden jäsenmaksua Omakoirassa, vilkaisin samalla, minä vuonna olen liittynyt jäseneksi: vasta 1986. Tylsää! En enää muista, miksi en liittynyt heti, kun ostin ensimmäisen koiran. Joka tapauksessa pitäisi vielä sinnitellä jäsenenä kuutisen vuotta päästäkseen ainaisjäseneksi. Saa nähdä, viitsinkö. Kennelliiton päätöksillä ei ole minulle enää juuri merkitystä. Koiramme-lehdestä luen kiinnostavimmat jutut. 

Havannalaiset ry:n säännöissäkin oli tämä ainaisjäsenyys. Se taisi poistua? Ainaisjäseneksi pääsi oltuaan yhtäjaksoisesti jäsen 20 vuoden ajan. 20 vuotta tuntuu pitkältä ajalta, mutta ei ole. Jos liittyy jäseneksi 18-vuotiaana, pääsisi ainaisjäseneksi nelikymppisenä ja voisi sitten jatkaa ainaisjäsenenä seuraavat 50 vuotta:) Ehkä Havannalaisetkin olisi voinut harkita pitempää jäsenyyttä ainaisjäsenyyden ehtona, mutta kummoista merkitystä asialla ei ole. Nythän meitä ainaisjäseniä taitaa olla kourallinen, ja ainakin yksi on jo  poistunut riveistä tuonpuoleiseen.