Mariia Niskavaara voitti viime vuonna HS:n esikoisteoksen palkinnon romaanillaan Teurastaja. Kuten tapana on, edellisvuoden voittaja kirjoittaa esseen voitostaan tai voittonsa tiimoilta juuri ennen kuin uusi voittaja julkistetaan. Tänä vuonna se tapahtuu 12.11.

Paljastin vahingossa totuuden: kirjallani ei ole sanomaa kuuluu Niskavaaran esseen otsikko. Sen mukaisesti Niskavaara kertoo, miten häneltä esimerkiksi  lukijatapaamisissa kysytään, mitä hän haluaa kirjallaan sanoa. Kerran hän oli sitten tokaissut: "En kyllä yhtään tiedä."  Ja sitten hän kertoo hauskasti, millainen on hänen suhteensa fiktioon. Hän sanoo oppineensa esikoistaan kirjoittaessaan, että fiktio on oikukasta. (--) Se voi ottaa lukijoiden käsissä millaisen muodon vain.

Minulla ei ole kirjaani enää minkäänlaista valtaa. Se juoksee yöhön ovelana elukkana ja tekee mitä lystää. Fiktio ei ole suora viesti, eikä tiedotusväline, se vaatii tulkintaa. Se on lähempänä unta kuin uutista, toteaa Niskavaara.

Kysymys siitä, voiko jonkin teoksen tulkita   väärin, on väsynyt ja  hölmökin, mutta haluaisin silti kysyä Niskavaaralta ja miksei muiltakin kirjailijoilta, mitä mieltä he asiasta ovat. Voiko jokin tulkinta mennä suhteessa kirjailijan omiin intentioihin  verrattuna siinä määrin pieleen, että hänen pitäisi rehellisyyden nimessä tämä todeta, jos sitä häneltä kysyttäisiin. Tulee mieleen myös Riikka Pulkkinen, joka oli jotenkin ohjeistanut (?), miten hänen uusinta teostaan kannattaisi lähestyä. Harmi, etten ole tätä tekstiä lukenut. Relata refero, mikä on usein virhe.

Teoksella on aina sanottavaa, mutta ei välttämättä sanomaa, paitsi että usein on. Ns. tendenssikirjallisuudella (esim. Minna Canth)  siihen nimenomaan pyrittiin ja tähdättiin aivan konkreettisiin vaikutuksiin kuten lakien muuttamiseen, ja onnistuttiinkin. Nykyään selvää tendenssiä vieroksutaan, mutta vähintään rivien väleistä tai suoraan sanoitettunakin voi havaita  monenlaisia pyrkimyksiä. Ne liittyvät esimerkiksi luonnonsuojeluun tai ilmaston muutokseen ehkäisyyn tai kiinnittävät huomiota vähäosaisten vaikeuksiin. Tendenssi syntyy sitten lukijan päässä, tarkoittipa  kirjailija sitä tai ei.

No niin, palasin sitten Hesarin lukijaksi, digiversioon, kuten ennakoinkin. Ja miksi? Jäin erityisesti kaipaamaan kahta asiaa, kulttuuria ja varsinkin kirjallisuutta käsitteleviä juttuja, sekä lukijoiden keskusteluja. Hesarin jutuista käydään usein vilkasta keskustelua. Nämä keskustelut ovat asiallisia, varmaan siksi, että niitä moderoidaan ja kommentit on kirjoitettava omalla nimellä. En halua käyttää aikaani typerien keskustelujen lukemiseen, sellaisten, jotka ovat lähinnä loanheittoa ja provoamista. Joskus tosin tuntuu, ettei kovin tulenaroista asioista avata keskustelua ollenkaan. Yhden sortin sensurointia sekin? Tai sitten olen väärässä. Ja niin, torppasin kaikki ne evästeet, jotka oli ilman lisämaksua mahdollista torpata.

Jostain syystä täkäläisen aviisin, SS:n, sivuilla keskustelu on olematonta. Pari kommenttiia harvakseltaan, useimmiten ei mitään, puhumattakaan pitkistä kommenttiketjuista. Omalla nimellä sinnekin pitää kirjoittaa, mutta sehän ei estä Hesarin nettiin kirjoittamista.

Myös Yle:n sivuila keskustellaan melko vilkkaasti. Siellä voi kirjoittaa nimimerkillä, mutta ei mitä tahansa, kiitos moderoinnin.

Lehdillä yms. on varmaan muitakin alustoja keskusteluja varten, kuten Facebook, mutta niitä en näe, koska en ole Facessa tai missään muuallakaan.

Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkistettiin. Huomasin, että olen lukenut niistä vain yhden, Sanni Isometsän romaanin Katoamiskertomus. Liksomin Talo ja Kännön Silmät ovat jonottaneet ikuisuuksien ajan kirjaston varauksissa. Jono on pitkä enkä usko, että saan kumpaakaan niistä luettavakseni tämän vuoden puolella. Onneksi Talo tule BookBeatissa kuunneltavaksi ensi maanantaina. Kännön romaanit ovat  minulle useimmiten liian pitkiä kuunneltaviksi, joten luen ne. Tosin juuri Silmät on vain vähän yli 300-sivuinen. Kiiskisen, Erran ja Terentjevan teoksista minulla ei ole mitään havaintoa. Se on sinänsä yllättävää, koska tunnen yleensä ehdokkaat kritiikkien kautta. 

Katoamiskertomuksen luin, koska muuan tuttavani oli samankaltaisessa tilanteessa kuin Isometsä: hänen puolisonsa, terveyden perikuva tuttavani mielestä,  kuoli yllättäen. Ajattelin, että saan teoksesta jotain tulokulmaa tuttavani tilanteeseen, ja sainkin. Jos ajattelen teosta puhtaasti kaunokirjallisuutena, niin se ei tehnyt poikkeuksellista vaikutusta. Se on kaikin puolin hyvin kirjoitettu, koskettavakin, mutta myös melko sovinnainen tai perinteinen, ellen taas muista väärin. Joka tapauksessa en olisi arvannut, että siitä tulee Finlandia-ehdokas.

Kännö on lempikirjailijoitani, joten peukutan Kännöä ihan periaatteesta. Hän olisi ansainnut Finlandian jo jonkin aikaisemman teoksensa nojalla. Liksomkin on mahtava, mutta hänelle riittää yksi Finlandia kuten mielestäni kaikille; säännöt saisi muuttaa sellaisiksi, että kerta riittää. Monen jopa voittajaksi veikkaama Pitkä aukea (Tommi Kinnunen) jäi listan ulkopuolelle, ja hyvä niin. Katja Ketun  Brita-Kajsa olisi paikan ansainnut, mutta Kettu ei taida olla  Finlandia-raatien suosiossa. 

On erinomainen asia, että ehdokkaaksi pääsevät muidenkin kuin kestomenestyjien teokset. Nyt minullakin on syy lukea kolmen itselleni ennestään tuntemattoman (vaikka ei yleisesti tuntemattoman) kirjailijan teokset.

Lisäys 8.11. Huomasin vasta nyt, että Katoamiskertomus on ehdokkaana myös HS:n esikoisteosten kisassa.  Sen ymmärrän. Ehdokkaana on näköjään myös Liisan Kasken Marras, josta olen kirjoittanut tässä blogissa. Näistä kahdesta teoksesta valintani olisi Marras. Molemmat ovat hyvin kirjoitettuja, mutta koska  olen puidenhalaaja ja luontoihminen, Marras on minulle emotionaalisesti läheisempi.

Tänään julkistettiin vuoden 2026 ehdokkaat tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajiksi. Olen näköjään lukenut niistä kaksi. Siispä muutama sananen teoksista. ( Kummankin lukemisesta on jo tovi aikaa, joten muistivirheet ovat mahdollisia.)

Sohvi Kangasluoma: Sitten purjehdimme pohjoiseen - Merkintöjä arktisilta alueilta

Kangasluoman teos kertoo hänen ja hänen miehensä ja välillä muutamien apupurjehtijoiden matkasta Kafiforniasta pohjoisen kautta Atlantin puolelle. Se on kyllä hurja reissu. Matkavalmistelut olivat tietenkin huolelliset alkaen aikataulutuksesta ja siitä, että aluksen piti kestää vaativat olosuhteet, joihin pohjoisessa jouduttaisiin, vaikka kuinka olisi pyrkimyksenä mennä sinne mahdollisimman suotuisaan aikaan vuodesta. 

Kangasluoma kertoo, miten matka ihan  konkreettisesti eteni, millaisia haasteita ja hienoja hetkiä kohdattiin. Sen ohella hän käsittelee ilmastonmuutosta ja sen vaikutuksia arktisella alueella. Jos on seurannut kohtalaisen aktivisesti kirjoittelua ja keskustelua tästä aiheesta, kovin paljon uutta ei tullut vastaan. Kirja on silti tosi kiinnostava. Koska itse olen turvallisuushakuinen, kotipiirissä viihtyvä ihminen, en voi kuin hämmästellä tällaiseen reissuun lähtijöiden rohkeutta, viitseliäisyyttä ja sitkeyttä. Nostan hattua myös sille, että hermot pitävät, vaikka joutuu oleskelemaan ahtaissa tiloissa päivästä päivään. Talvehtiminen jossain Kanadan (?) rannikolla mahdollisti toki poistumisen veneestä ja liikkumisen ulkona, mutta sisätila tietenkin säilyi samana.

Liisa Keltikangas-Järvinen: Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin

Teoksen nimi kertoo, mikä siinä olennaista. Olemme ruvenneet korostamaan yksilöä, hänen ominaisuuksiaan, niiden huomioimista  ja ympäristön sopeuttamista kunkin erityisyyteen,  hänen toiveisiinsa, vaatimuksiinsa ja oikeuksiinsa. Ihmisistä on tullut omaan napaansa tuijottavia minä minä -ihmisiä, jotka muokkaavat persoonallisuuttaan ja ulkonäköään tullakseen "parhaaksi versioksi itsestään". Ja väsyvät. Yhteisöllisyys, josta toki paljon puhutaan, jää syrjään. Toisia ihmisiä arvioidaan perusteella, onko heistä hyötyä vai ei. Pitää verkostoitua!

Keltikangas-Järvisen näkemykset saavat kyllä huomiota. Häntä haastatellaan ja hän esiintyy podcasteissa. Silti tuntuu, että arvostuksesta huolimatta hänenkin puheenvuoronsa ovat tuuleen huutamista. Mikään ei muutu. Tai sitten asenteiden ja käyttäytymisen muutos on niin hidasta, että sitä on vaikea havaita. Myös toinen emerita, Lea Pulkkinen, on yrittänyt heiluttaa tutkimustiedon ja järjen lippua, ja muutama muukin. Ehkä varsinkin nuorten pahoinvointi herättää meidät lopulta miettimään, millaista viestiä ja esimerkkiä me aikuiset ja kasvattajat välitämme lapsille ja nuorille, ja oikaisemaan vinoon menneen kehityksen.

Muistutan vielä uudestaan, että luin Keltikangas-Järvisen kirjan heti sen ilmestyttyä.  Luen tietenkin  kirjoja jatkuvasti, eikä  niiden sisältö  pysy ikään kuin omassa muistilokerossaan vaan muisti voi yhdistellä aineksia useammasta teoksesta. Toivon hartaasti, että en vääristele Keltikangas-Järvisen teoksen ydinsisältöä. Kannustan jokaista lukemaan itse tämän tärkeän  teoksen! 

Liisa Kaski: Marras

Tämäkin kirjan kuuntelin. Sen lukee eläytyen ja taitavasti Liisa Kaski itse. Mietin, olisiko hän toiselta ammatiltaan näyttelijä, mutta ilmeisesti ei? No, nyt ei ainakaan voi valittaa, että näyttelijä värittää tekstiä väärin.

Ollaan murteesta päätellen jossain kaakkoisessa Suomessa tai nykyisellä Venäjällä, takamailla mutta meren lähellä. (Paikka kai täsmennettiin teoksen lopussa ornitologin luettelemilla koordinaateilla, mutta en tarkistanut niitä.) Joka tapauksessa siellä asustelee kylän liepeillä  yksin mökissään Valpuri, joka kertoo elämästään veljelleen Siprille. Sipri eli Sigfried on dominikaanimunkki. Seuranaan Valpurilla on kissa ja lampaita. Luontaistaloudessa eletään. Metsä suo antimiaan, ja meri.

En saanut kiinni siitä, mikä vuosisata on meneillään, mutta dominikaanien toiminta Suomessa loppui uskonpuhdistukseen. Joka tapauksessa Valpuri tuntee kristinuskon käsitteistöä, henkilöitä ja Raamatun tapahtumia, mutta perinteinen kansanusko elää sen rinnalla. Hän rukoilee Neitsyt Mariaa ja Ukko ylijumalaa ja  uhraa tunnollisesti haltioille, jotka asuttavat kotitanhuvia ja metsää. Valpuri havaitsee niiden jälkiä maassa.  Pahan torjumiseen ja parannuskeinojen tueksi tarvitaan loitsuja. "Lääkkeet" löytyvät metsästä. 

Keinoilla on käyttöä, kun Valpurin pihapiiriin ilmestyy henkitoreissaan oleva, mustapukuinen mies, santti, niin kuin Valpuri häntä nimittää. Valpurin elämä mullistuu. Santti on pidettävä hengissä - ja onhan hän mies. Kun ihot ovat koskettaneet ja kehot löytäneet toisensa, Valpuri alkaa toivoa, että santti jää hänen luokseen pitemmäksi aikaa, ehkä jopa pysyvästi.

Sekä henkilöiden että aikakauden tasolla eletään murroksen aikaa. Santti on ilmeisesti oppinut kaupunkilainen, joka on sekä kirjaimellisesti että ihmisenä eksyksissä tiettömien taipaleiden takana. Hän tarvitsee kompassinsa palatakseen sinne, mistä tuli, mutta mikään kompassi ei opasta häntä Valpurin  maailmaan. Ehkä hän jopa pelkää sitä? Loputtomia metsiä?Fyysisyyttä, mikä ei ole dominikaanimunkille sallittua? (Santtia ei teoksessa  kutsuta  munkiksi tai muuksi hengenmieheksi, mutta hänellä on musta vaatetus, mikä mainitaan useita kertoja; sellainen oli dominikaanimunkeilla.)  Pelkääkö hän myös  elämäntapaa, joka ei ammenna  ohjesäännöistä tai opinkappaleista? Sitä  oudoksuin, että santti ihaili tähtitaivasta, jollaista hän ei mielestään ollut koskaan nähnyt. Valosaaste häivyttää tähtitaivaan nyky-Suomessa, mutta 1400 - 1500-luvulla, jaa-a.

Valpurille puolestaan santti on eräänlainen kummajainen. Hän tajuaa, ettei santti ole mikään kansanmies. Tässä ympäristössä hän on Valpurin mielestä  avuton. Heillä ei ole todellista yhteistä kieltä eikä kokemusmaailmaa ja sen mukanaan tuomaa ymmärrystä, eikä santti näytä sitä kaipaavan tai sen puutetta havaitsevankaan, eikä hän yritä  tunkeutua Valpurin maailmaan. Onko hän hullu, miettii Valpuri. Santti on läsnä mutta poissa. Katsoo mutta ei näe, eikä sitten edes katso.

Valpurin kaltaisia kansanperinteestä ammentavia naishahmoja on alkanut putkahdella Suomen kirjallisuuteen. Olisiko ilmiö saanut potkua fantasiakirjallisuudesta? Kaskihan on toki kansanperinteen tutkija, joten hän liikkuu varmalla pohjalla haltioiden ja loitsujen  parissa. En muista vastaavia mieshahmoja. Oliko miesten rooli elämässä ja siihen kietoutuneessa perinteessa niin kapea, ettei siitä löydy hahmoja kirjallisuudessa hyödynnettäviksi? Ovatko Kalevalan mieshahmot  imeneet hapen kansanperinteen miehistä niin tyystin, ettei käyttökelpoista materiaalia  ole? Hirvet on hiihdetty ja joutsenet ammuttu, karhut kaadettu ja orhit valjastettu, kasket kaadettu ja pellot kynnetty. Mitäpä niistä enää.

Sattumalta kirjoitan tätä tekstiä marraskuun 1. päivänä. Eilen oli pyhäinpäivä, kekri ja  halloween. Ajankohta on siis sama kuin Kasken teoksessa. Marras tarkoittaa kuolemista, kuolemaisillaan olevaa, haamua. Luonnossahan se näkyy selvästi; kesä väistyy. Niin tapahtuu myös romaanissa. Jäin kuitenkin miettimään varsinkin santin hahmoa. Pystyyn kuollut? Ei. Sisäisesti kuollut, irronnut omasta itsestään? Ehkä. Ja mitähän Valpurilta kuoli? Kenties toivo. Tilaisuus joka ei oikeasti ollut tilaisuus, joka tuli ja meni. Lapsi joka ei saanutkaan alkuaan. Hintana kyläyhteisön nuiva suhtautuminen. Edessä yksinäiset vuodet.

Marras on oikein viehättävä teos. Kansanperinne lomittuu teoksen kudelmaan luontevasti, tyrkyttämättä. Kumpikin henkilö hahmottuu itsenään, ei  siis vain statuksensa ja romaanin teemojen edustajana. Teos on myös kuin luotu ääneen luettavaksi eli kuunneltavaksi.  Kiitos!

Lopuksi sananen perinteistä. Perinteet elävät ja uusia tulee. Halloweenia inhoan. Pyhäinpäivänä vien kynttilät läheisten haudoille. Kekriä en juuri huomioi, mutta lapsuudessani keitettiin kekrin tienoilla tappaissoppa eli mykysoppa. Sen juuret ovat maatalousyhteiskunnassa, jossa syksyllä teurastettiin eläimet, joita ei haluttu tai voitu elättää talven yli. Teurastuspäivänä keitettiin sitten soppa, jossa oli erilaisia lihoja ja verestä tehtyjä mykyjä. Lapsena ne vaikuttivat minusta vastenmielisiltä, mutta eivät oikeastaan olleet hullumman makuisia. Usein sopan tuli meille keittämään sukulaisemäntä maalta. Vuosikymmeniin en ole tätä soppaa syönyt, muttta sitä olisi ollut soppatykistä saatavilla ostoskeskuksen pihalla. Sekin perinne on tainnut hiipua, vaikka kysyntää oli jonoksi asti.