Näitä tulee kesällä luettua, sattumalöydöksiä kirjaston karusellista, selänlepuutuskirjoja puutarhahommien lomassa. Tällä kertaa käteen osui Shari Lapenan rikosromaani Vihan varjot.

Ja ei kun lukemaan, kun olen saanut laitettua kahteen lavakauluriin uuuden kerroksen ja ja täytettyä ne mullalla. Pellolla makaa alaston nuori nainen, jonka sisälmyksiä petolinnut repivät. (Niin, taas kerran vatvotaan nuoren naisen kuolemaa.) Käy ilmi, että tämä lukioikäinen tyttö on ollut kaunis, fiksu, herttainen ja suosittu ja jopa urheilullinen, koulun maastojuoksujoukkueen tähti. Oi että! Ensin epäilykset kohdistuvat hänen poikaystäväänsä, varsinkin kun käy lmi, että pariskunta on riidellyt ja tyttö halunnut erota. Poika on komea atleetti. Miten yllättävää! Sitten tulilinjalle joutuu koulun komea (!) liikunnanopettaja, jota tyttö on syyttänyt seksuaalisesta ahdistelusta. Tapaus on pyritty peittämään hiljaisuudella. Löytyy myös joku törkimys, joka on seuraillut tyttöä tämän työpaikalla kaupan kassalla.

Poliisin tutkimuksista kerrotaan itse asiassa melko vähän, ja niiden kuvaus vaikuttaa välillä epäammattimaiselta. Poliisin lisäksi tytön kuolemaa pyrkivät selvittämään myös hänen bestiksensä ja tämän kaveri. Murha saa tietenkin pienen paikkakunnan sekaisin ja varsinkin nuoret naiset pelon valtaan. Hankalinta on toki tytön yksinhuoltajaäidillä ja  epäiltyjen läheisillä: onko meidän poikamme tosiaan murhaaja; saalistaako kihlattuni teinityttöjä; miksi työtoveri tarvitsee minulta alibin, joka ei ole totta? 

Lopulta murha tietenkin ratkeaa. Oli helppo arvata, kuka on murhaaja. Vihan varjot on nopealukuinen peruspläjäys tässä genressä. Ei huono, mutta ei mitenkään omaperäinen eikä sen vuoksi mieleenpainuva.

Koska olen suht hyväkuntoinen eläkeläinen, ajattelin noin vuosi sitten, että voisin vielä olla hyödyksi muille ihmisille tekemällä vapaaehtoistyötä. Tiedän toki, että tutkimusten mukaan vapaaehtoistyö hyödyttää myös vapaaehtoisia itseään, joskus jopa enemmän kuin työn kohteita. Niinpä sitten menin muutaman organisaation vapaaehtoisille tarkoitetuille kursseille. En mainitse organisaatioita nimeltä, koska en halua kohdistaa niihin negatiivista huomiota. Kysehän on vain henkilökohtaisista kokemuksistani, ja joka tapauksessa järjestöt tekevät tärkeää työtä. 

Mutta näin kävi: Organisaatio A on lähi- ja paikallinen toimija, toki myös osa valtakunnallista organisaatiota. Kurssi oli mielenkiintoinen ja talven aikana olisi ollut tarjolla myös lisäkoulutusta, mutta ei tekemistä uudelle vapaaehtoiselle! Joskus loppukeväällä tilannetta toki pahoiteltiin. Ei jatkoon.

Kunnan hallinnoiman organisaatio B:nkin kurssi oli kiintoisa, tosin esille tullleet asiat olivat varsin samankaltaisia kuin A:n kurssilla. Heti kurssilla kävi ilmi, että organisaation kahdesta toimintatavasta toinen oli kutakuinkin kuollut kirjain, toinen paremmin hengissä. Niinpä minulla oli tilaisuus osallistua talven aikana toimintaan peräti neljä (!) kertaa, lisäksi oli tarjolla erilaisia kokoontumisia, joissa myös kävin. Ei jatkoon. 

Organisaatio C on valtakunnallinen toimija. Taas kävin kurssin, tällä kertaa vähän erilaisen kuin edelliset, ja lisäkoulutustakin on talven aikana ollut tarjolla. Tässä organisaatiossa saa itse päättää osallistumisensa määrän, mikä on tietysti aivan erinomainen asia. Vähitellen kävi ilmi, että vapaaehtoisten "menestymistä" myös seurataan. Vähän tympeää, mutta ehkä se on  tarpeen? Jatkoon silti.

Organisaatio D:kin on valtakunnallinen toimija. Sen kurssit ovat edellisiä vaativampia, eikä niille edes pääse vain oman ilmoittautumisen perusteella. Ennen kuin kerkesin pyrkiä kurssille, toiminnassa mukana oleva arveli, ettei tässäkään organisaatiossa niin hirveästi ole hommia ainakaan sillä sektorilla, jonne olisin ollut suuntautumassa. Jassoo! Ei väkisin. Ei jatkoon mutta harkintaan.

Nyt vapaahtoistyötkin alkavat jäädä kesätauolle. Tauolla voi fundeerata tilannetta. Luultavasti katsastan syksyllä vielä yhden järjestön eli SPR:n. Mutta mutta. Kaikki edm. organisaatiot järjestävät jatkuvasti (?) uusia kursseja. Tulee kyllä mieleen, että miksi. Senkö vuoksi, että rahoittajille pitää pystyä osoittamaan toiminnan aktiivisuus, jota kurssit demonstroivat?  Ymmärrän toki, että on vaikea arvioida, kuinka moni kurssitetuista vapaaehtoisista jää mukaan toimintaan tai kuinka moni entisistä lopettaa, mutta silti tuntuu, että kurssien järjestäminen on myös rutiinien pyörittämistä. Kun julkisuudessa on - enimmäkseen varmaan syystä - paheksuttu vapaaehtoistoiminnan rahoituksen supistamista, tulee kuitenkin mieleen, lähtisikö tältäkin sektorilta toimintaa järkeistämällä ja tiivistämällä jokunen miljoona vielä tähdellisempiin tarkoituksiin. Vapaahtoistyön kenttähän on laaja ja kirjava. Kaikki vapaaehtoistyö on jossain mielessä tärkeää, mutta kyllähän painotuksissa olisi eroja, jos ne vain haluttaisiin nähdä ja uskallettaisiin tehdä kipeät johtopäätökset.

Olipa kerran yhdistys, ja on vieläkin, jossa on erilaisia toimikuntia tehtäviä hoitamaan. Toimikunnassa X puhistaan, että aina samat tyypit saavat hoitaa kaiken. Toimikunnan ulkopuolella jupistaan, että aina samat tyypit päättävät kaikesta ja enimmäkseen myös hoitavat kaiken. Mutta siis, nyt toimikunta kuuluttaa, että kaikki voivat osallistua seuraavaan tuumailuun & suunnitteluun. Saataisiinko sillä konstilla uutta verta pakkiin?

Henkilö A on kiinnostunut tehtävistä, mutta ei haluaisi mennä kokoontumiseen, koska ei tunne sieltä ketään. Höh! Henkilö B ilmoittaa lähtevänsä mukaan. Hänkään ei kuulu toimikuntaan, mutta tuntee  joten kuten useitakin jäseniä. Näin sovitaan.

Henkilö B saapuu paikalle ja huomaa, että toimikunta on asettunut pöydän ääreen, jonkinlainen vetäjä istunee päädyssä, ja muutama istuu pöydän ulkopuolella, koska ei ole sen ääreen mahtunut. Sitten saapuu paikalle myös henkilö A ja tervehtii porukkaa. Muutama nyökkää, muutama vilkaisee ja selin olevat eivät reagoi mitenkään. Meneillään oleva keskustelu jatkuu.

Henkilö B tarkkailee tilannetta. Se on kai tavanomainen: vetäjä ja pari muuta ovat aktiivisia, kourallinen kommentoi muutaman kerran ja osa vaikenee. Tämän tästä nauretaan herakasti sisäpiirivitseille, joita B:kään ei ymmärrä. Henkilö A käyttää muutaman puheenvuoron. Lopuksi sovitaan seuraavan kokoontumisen ajankohta. Henkilö A ei merkkaa sitä muistiin. Miksi? kysyy B jälkeenpäin. - No, porukka vaikutti sisäänlämpiävältä, ei siihen oikeasti kaivattu uusia ihmisiä. Jahas!

B arvelee, että A:n tulkinta on turhan jyrkkä. Notkumalla muutamaan kertaan ulkokehällä päässee vähitellen lähemmäs ydintä ja lopulta sisäpiiriin. Mutta toisinkin voisi menetellä, funtsii B. Siis näin: 1) Asettaudutaan istumaan siten, että kaikki näkevät toistensa kasvot eikä kukaan varsinkaan jää toisten selkien taakse. 2) Kun uusi jäsentarjokas saapuu, tervehditään ja huomioidaan hänet muutenkin (kiva kun tulit, sanotaan nimet, täällä olisi vapaa paikka,  tms. mikä nyt tuntuu luontevalta). 3) Tulokas pyritään osallistamaan esimerkiksi reagoimalla hänen puheenvuoroonsa sen sijaan, että se tuntuisi olevan kuin ilmaa tai kysymällä häneltä jotain jne. 4) Tilaisuuden loputtua esim. vetäjä voisi vaihtaa muutaman sanan tulokkaan kanssa.

Eli tilaisuuden pitää olla tulokkaalle kaikin tavoin avoin ja vastaanottava eikä pois sulkeva. Auttaako se? Sitäpä minä en tiedä.

Tiina Rajamäen romaani Koulu on saanut tosi ytimekkään nimen. Nimi kertoo tyhjentävästi, mistä on kyse: koulusta sekä fyysisenä paikkana että työpaikkana ja sen mukana tietenkin opettajuudesta. Opettajat - lähinnä kai  äidinkielenopettajat - ovat alkaneet kirjoittaa työstään. Tulee mieleen esimerkiksi Kinnusen - Rytisalon Huokauksia luokasta. Kuten edellä mainitut, Rajamäkikin on opettanut äidinkieltä lukiossa. Rytisalo ilmoitti lopettavansa opettajana, Kinnunen jatkavansa. Sikäli kuin ymmärsin oikein, Rajamäkikin on luopunut ammatistaan.

Kysymys tietenkin kuulu, miksi alastaan innostuneet ja työtään viitseliäästi hoitavat ihmiset lyövät hanskat tiskiin. He väsyvät. Opettajiksi valikoituneet ihmiset ovat useimmiten tunnollisia suorittajia, ja kun suoriutuminen omien standardien mukaan mallikkaasti käy mahdottomaksi, muuttuu  työ sietämättömäksi. Opetussuunnitelmat vaihtuvat ennen kuin edellinenkään on ajettu kunnolla sisään, eikä uutta ole pohjustettu esimerkiksi kunnollisella tutkimuksella. Rajallisessa ajassa pitäisi käydä läpi ylivoimainen määrä oppisisältöjä, ja uutta lisätään entistä karsimatta. Opetussuunnitelma huitelee jollakin yläabstraktion tasolla kaukana tavallisen lukiolaisen kokemusmaailmasta ja resursseista. Tämä kuormittaa sekä opettajia että oppilaita. Oppilailla on yhä enemmän ongelmia, joita koulun odotetaan ratkovan. Opettajien oletetaan kirjaavan ja raportoivan kaikesta ja olevan myös vapaa-ajallaan tavoitettavissa Wilma-viestein.

Rajamäen romaanissa minua huvitti Veso-päivän kuvaus, futuristi taisi olla asialla, sekä  oppimateriaalin esittelijän pullantuoksuinen pälätys, ja olikohan mukana myös kamala tyky-päivä? Oli joka tapauksessa rentouttavaksi tarkoitettu tuokio, jolle koko ajan valuu ihmisiä myöhässä, kunnes ohjaaja haluaisi lukita oven, mutta sitä ei sallita, koska joku on kuulemma vielä tulossa. Eli opettajat käyttäytyvät huonosti. Vaikka tässä on kyse koulusta, monella muullakin työpaikalla varmaan tunnistetaan samankaltaiset tilanteet.

Rakastin myös luetteloa siitä, mitä romaanin lehtori kertoo vihaavansa: 

Vaikka lehtori on monesti loukkaantunut tuntemattomien kollegoidensa puolesta, hän samaan aikaan usein itsekin vihaa ammattikuntaansa.

Hän vihaa opettajaristeilyjä ja opettajille suunnattuja teatteriesityksiä, Educa-messuja, kustantajien kirjaesittelyjä ja äidinkielenopettajien viimeisten kesälomapäivien kokoontumisajoja.

Hän vihaa opettajien pikkujouluja ja pikkujoulutoimikunnan laatimia ohjelmia, joihin kaikkien halutaan osallistuvan, sekä humalahakuisesti juovia kollegoitaan, jotka alkavat parin siiderin jälkeen haukkua koulun johtoa.

Jne. Opettajalla on näitä vihan kohteita nautittava lista. Teoksen kannalta on sitä paitsi hyvä, ettei se esitä opettajia vain  pylväspyhimyksinä tai  työnsankareina. Oppilaisiin eli nykykielellä opiskelijoihin lehtori suhtautuu myönteisesti mutta tuo esille myös muutoksen heidän asenteissaan ja toiminnassaan, joista kumpikaan ei kevennä lehtorin työtaakka, päinvastoin.

Koulu on hieno kurkistus lukion arkeen, eikä vain siihen; lehtori on toki muutakin kuin opettaja. Kirja varmaan kuluu opettajien käsissä, mutta ennen kaikkea sille toivoisi lukijoita ammattikunnan ulkopuolelta, varsinkin päättäjistä. Ja sopisihan se vanhempienkin lukea, miksei opiskelijoidenkin, sivujahan on vain 241. Ei ylivoimaista?

Lukion sivistysihanteena on pyrkimys totuuteen, hyvyyteen, kauneuteen, oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan. Lukion opetussuunnitelman perusteet (2019)

Yllä oleva virke lopettaa Tiina Rajamäen romaanin Koulu.

Voi voi! Pikku nöppöskä, Rosita the Sylikoira täytti 11 vuotta 26.4. enkä muistanut onnitella ollenkaan enkä tarjota erikoisherkkuja. Semmosta se on, kun on sama pää kesät talvet ja pää on kaiken kukkuraksi wanaha.

Havannankoiraksihan Rosita ei vielä ole mikään vanhus, mutta alkaa toki lähestyä kolmatta ikää kuten iäkkäistä ihmisistä sanotaan. Rakastan koiria mutta aivan erityisesti pentuja ja vanhuksia. Pennut ovat hauskoja ja valloittavia, vanhukset hellyttäviä ja liikuttavia, jos vain kunto säilyy sellaisena, että koiran elämä vaikuttaa elämisen arvoiselta. Vanhat koirat tietävät kaiken, ymmärtävät kaiken  ja osaavat kaiken, mikäli  haluavat eivätkä  jo ala dementoitua. Kuulo voi olla valikoiva, mutta namipussin rapina terästää kummasti kuuloaistia. 

Vanhetessaan Rosita ei toistaiseksi ole juuri muuttunut. Paino nousi sterkkauksen jälkeen, mutta erinomainen Hill´s Mini weight loss & maintenance prescription diet palautti sen rivakasti normaaliksi. Vieroksun yleensä kaikenlaista mainostamista tässä blogissa, mutta tätä voin suositella, vaikka se sisältää esimerkiksi viljoja, muistaakseni myös vehnää, jota olen vältellyt Rositan ruokinnassa.  Tavalliset kevytsapuskat eivät auttaneet.

Itsepäisyyttä on Rositalle tullut lisää. Kun Rosita tahtoo, että nyt käännytään vasemmalle eikä mennä suoraan, se puolustaa näkemystään sinnikkäästi. Joskus tottelen, joskus en. Se on myös alkanut komentaa minua muutenkin. Jos palkkionamia ei ala kuulua tilanteessa, jossa Rosita olettaa sen saavansa, se haukahtaa, ensin maltillisesti, sitten topakammin. Jos se olisi pentu, komentaminen olisi ehdoton ei eli en noteeraisi sitä mitenkään enkä varsinkaan palkitsisi herkulla, mutta vanhuksilla on etuoikeuksia ja erivapauksia. Rosita on myös keksinyt ruveta vingahtelemaan vienosti toivossa, että nostan sen sohvalle. Ellen nosta, se hyppää sohvalle itse.

Rosita on myös kehitellyt hassun tavan. Kun asetun aamulla pöydän ääreen aamupalalle, Rosita pujahtaa usein pöydän alle, paneutuu makuulle ja laskee päänsä jalkapöydälleni. Siinä sitten istun jalka puutuneena. Enhän tietenkään voi muuttaa jalan asentoa Rositaa häiritsemättä! Miksi se näin tekee ja miksi vain aamulla? Sen kun tietäisi.

Ymmärrämme toisiamme telepaattisesti tai lyhyestä vilkaisusta, huokaisusta  tai muusta ruumiinkielestä, joten sanoja tarvitaan vain vähän. Sanat ovat lepertelya varten. Vanhenemme hyvässä yhteisymmärryksessä. Tallustamme  käsi kädessä, korjaan  tassu kädessä, toisiamme tukien, kohti auringonlaskua:) 

(20.30 muutettu tai lisätty muutama sana.)

(17.5. klo 9.20 lisätty juttu aamuisesta rituaalista ja korjattu pikkuisen sitä sun tätä.)