lauantai, 13. lokakuu 2018

Aki Ollikainen: Pastoraali

Aki Ollikaisen uutuusteoksen nimi Pastoraali tarkoittaa paimenidylliä. Se luo omanlaisensa ennakko-odotukset teoksen laadusta. En kylläkään muista lukeneeni yhtään pastoraalia, mutta kuvataiteen puolelta muistiin palautuu vaivatta pastoraalien yleisilme.

Pastoraalissa ollaan jossain maaseudulla kesäisessä idyllissä. Päivän ajan seurataan muutaman eri-ikäisen henkilön puuhastelua. On dementoitunut Sirkka puolisoineen. On maaseudulle lampaankasvattajiksi hairahtuneet Aatu ja Elina. On Ruotsista veljeään hautaamaan tullut Reino, naapurin Esko ja nuorimmat, Meri ja Kaius. Juodaan kahvia, kalastetaan, katsellaan lampaita, ja illalla tietysti lämmitetään sauna.

Teos alkaa komealla kuvalla miehen ja suden kohtaamisesta. Myöhemmin susiaihe palaa: suden otaksutaan uhkaavan lampaiden henkeä, joten se pitäsi tappaa. Aatu kuljettaa mukanaan ihmisiin leimautunutta karitsaa (kuinkas muuten), jolle hän antaa nimeksi Pan. Kaksi korppia seuraa tapahtumia yläilmoista. Järvessä lymyää iso hauki Kronos. Alkulintu kuikka on päätynyt aikoinaan pataan. Pahanmakuista, kuulemma. Rantakalliolla lepäilevä iso, musta kyy pääsee hengestään. Mietin lukiessani, karauttaako myyttisten eläinten joukkoon  vielä hiidenhirvi saattajanaan joutsen...

Jäin  miettimään, onko tämä teos lintu vai kala. Teoksen alkupuoli oli luonteva kuin tönkkösuolattu muikku. Pidin tekstiä välillä jopa parodiana. Näitä kesäpäivän idyllejä ja ihmisiä suviyössä riittää suomalaisessa kirjalisuudessa. Vinoillaanko tässä niille?   Vai jäljitelläänkö teoksessa  pastoraalien sovinnaista kaavamaisuutta? Joka tapauksessa idylli alkaa päivän edetessä rakoilla. Ihmiset toilailevat, osin huumeiden vaikutuksesta.  Samallla teos saa särmää, ja sen myyttiset ainekset saavat lisää tilaa. Kokonaisuus kohentuu, ja teoksen vaivaannuttavaa alkuosaakin alkaa tällainen pöljempi lukija ymmärtää paremmin. Enkä nyt siis tarkoita, että alkuosa olisi vaikeatajuinen.

Pastoraalin  ansio on, ettei sitä voi pureksimatta nielaista. Mielenkiintoisinta teoksessa on realistisen ja myyttisen aineksen lomittuminen. Luin teoksen nopeasti. Luulen, että se kannattaisi lukea uudestaan tarkentaen huomio sen yksityiskohtiin.

torstai, 11. lokakuu 2018

Camilla Grebe: Lemmikki

Camilla Greben Lemmikki-romaanin  kannessa mainostetaan, että se  on valittu  Ruotsin parhaaksi  rikosromaaniksi  vuonna 2017. Tämän tiedon siivittämänä lainasin ja luin Lemmikin. Se on  itsenäinen jatko-osa aikaisemmalle teokselle Kun jää pettää alta, jota en ole lukenut.

Ollaan jossain takapajulassa, kuvitteellisessa Ormbergin muutaman sadan asukkaan kylässä. Siellä on vuosia sitten löydetty kivirauniosta surmattu pikkulapsi. Tapaus on jäänyt  ratkaisematta, mutta nyt juttu on avattu uudestaan. Sitä tutkimaan on lähetetty mm. nuori naispoliisi Malin, joka on kotoisin Ormbergista ja on  teini-ikäisenä sattumalta löytänyt edm. lapsen. Hänen kanssaan rikosta tutkivat Malinia vonkaava Andreas sekä tutkinnanjohtaja Manfred. Myös Peter ja Hanne kuuluvat tutkintaryhmään, mutta he ovat mystisesti kadonneet. Sitten Hanne kuitenkin löytyy, mutta hän ei muista tapahtumista juuri mitään. Kyse ei ole vain tilapäisestä muistamattomuudesta, vaan profiloijana toimiva Hanne on alkanut kärsiä muistisairaudesta, jota hän on yrittänyt salata.

Pian kiviröykkiöstä löytyy tuore ruumis, tällä kertaa aikuinen nainen. Onko tapauksilla jotain yhteistä? Siinäpä pulma. Tapauksia ratkotaan tavanomaisin rikostutkinnan keinoin. Kukaan tutkijoista ei ole ylivertainen neropatti, joten poliisityö on realistista puurtamista. Mukaan rikoksen selvittelyyn joutuu puolivahingossa myös teini-ikäinen Jake. Epäiltyjä löytyy, kun asukkaiden taustoja kaivellaan. Kun  salaisuudet on sitten pöyhitty  esille,  ihmiset, eritoten Malin, joutuvat katsomaan kipeää totuutta silmiin. 

Kuten poliisit, myös teoksen muut henkilöt ovat taviksia. Nyt ei liikuta ammattikonnien tai omituisten friikkien parissa. Teoksen henkilökuvaus kykeneekin luomaan uskottavia hahmoja. He eivät ole ikään kuin pellistä leikattuja, viitteellisiä, kuten juonivetoisten dekkareiden hahmot pakkaavat joskus olemaan. 

Tarinaan on ympätty myös yhteiskunnallisia ongelmia kuten  maahanmuuttovastaisuutta. Paikkakunnan vanhaan tehtaaseen on asutettu turvapaikanhakijoita, joita jotkut asukkaat karsastavat ja joista he mieluusti löytäisivät syyllisen. Myös taantuvien paikkakuntien vaikeudet tulevat alleviivaten kuvatuksi. Jake puolestaan harrastaa naiseksi pukeutumista ja pelkää kuollakseen sen paljastumista. Malinissa on feministiä. Ajanhermolla siis ollaan.

Pessimisti ei pety: Lemmikki on rikosromaanina ihan jees. 

(12.10. lisätty muutama lause henkilökuvauksesta)

 

 

 

keskiviikko, 3. lokakuu 2018

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnunen on noussut vauhdilla kotimaisten kirjailijoiden kärkikaartiin. Esikoisteos Neljäntienristeys oli nappisuoritus. Seuraava,  Lopotti, oli myös arvostelu- ja myyntimenestys. Minusta se  ei kuitenkaan ole esikoisen veroinen, vaikka ei hullumpi olekaan.  Nyt olen lukenut Kinnusen uutuuden Pintti. 

​Pintti on saanut nimensä lasin valmistuksessa syntyvästä jätteestä. (Ihmettelin kirjaa lukiessani, miksi tätä jätettä ei kierrätetty takaisin prosessiin vaan kipattiin maastoon. Eikö niin voi tehdä vai eikö vain aikoinaan ollut tapana?) Jopa tapauksessa Pintin raameina  on lasitehdas yhteisöineen. Sodanjälkeisiä vuosia eletään. Kansakunta ja ihmiset yrittävät päästä jaloilleen ja kiinni normaaliin elämään. Se ei ole helppoa, koska sodan kauhut eivät jätä  rauhaan sodan kokeneita miehiä eivätkä niiden seurauksilta silloin välty heidän perheensäkään.

Pintti jakautuu kolmeen osaan. Kussakin seurataan päivän ajan yhtä Tyynelän perheen jäsentä, Jussia, Helmiä ja Railia. 

Jussi on heikkolahjainen, aistiyliherkkä epileptikko, joka on  yhteisön ulkokehällä mutta kuitenkin sen jäsen. Häntä pilkataan, höynäytetään ja käytetään hyväksi esimerkiksi pyytämällä rahaa "lainaksi". Toisaalta hänelle myös annetaan lasitehtaalta sellaista työtä, jota hän kykenee tekemään ja maksetaan palkkaa kuten muillekin. Jussilla on näin ollen mahdollisuus kokea itsensä hyödylliseksi yhteisön jäseneksi. Jussi on - yksinkertaisuuttaan - hyvis. Hän tuo etäisesti mieleen nimihenkilön Dostojevskin romaanissa Idiootti: ruhtinas Myshkin, epileptikko hänkin,  lukee herkällä vaistolla ihmisten mielenliikkeitä,  Jussi luontoa.

Jussin sisko Helmi kursii kasaan elämäänsä sitä repineen menetyksen jälkeen. Elämä ei ole oikeudenmukaista! Jaksamisessa auttaa lapsi Saara, mutta hän aiheuttaa myös ongelmia. Mihin työssä käyvä nainen laittaa lapsen työpäivän ajaksi? Hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ovat vielä kaukana edessäpäin.

Raili on perheen "mies", räväkkä ja sekä fyysisesti että psyykkisesti vahva - siihen saakka, kunnes sallii itsensä tajuta, ettei olekaan, ainakaan sen kummemmin kuin muutkaan. Ainoana perheen lapsista Raili on kuitenkin repäissyt itsensä irti lapsuudenkodista ja tehdasyhteisöstä, vain palatakseen takaisin. Railillakin on kipeät salaisuutensa, niin kipeät, ettei hän ole kertonut niistä edes sisarilleen.

Tehdasyhteisö on hierarkkinen. Ylimpänä on omistajasuvun kartanossa asustava vanha nainen, armo, kuten häntä  nimitetään. Alimpana ovat oppipojat, joita saa kirjaimellisesti potkia päähän, koska he työskentelevät alemmalla tasolla kuin mestarit. Muut ovat siinä välissä. Mestarit ovat melkein herroja. Mestarin eukko voi vaatia, että häntä kurtsutaan rouvaksi. Naiset   muodostavat oman ryhmänsä. He tekevät vähemmän arvostettua työtä pienemmällä palkalla kuin miehet. Sodan aikana naisten arvo kuitenkin nousee, koska miehet ovat rintamalla tai kaatuneet. 

Yhteisön sosiaaliset rajat ovat selviä.  Herroja kenties vihataan, mutta yhteisö pitää huolta omistaan. On tehtaan asuntoja, sauna, leivintupa, tanssilava, ja konttorista voi saada lainaa. Risumummo pystyy lämmittämään kämppänsa. Sodan jälkeen myös työväen yhdistystoiminta saa taas jalansijaa. 

Kinnunen kuvaa tarkasti lasin valmistamista, välistä liikaakin. Ainakaan itse en paljon viisastunut, vaikka yritin hahmottaa, miten prosessi etenee. Kuvaus kuitenkin henkii työn arvostamista. Työntekijät ovat syystä ylpeitä osaamisestaan. Terveellä ammattiylpeydellä olisi varmaan käyttöä nykyäänkin, sikäli mikäli ammateissamme   enää on mitään ylpeilemistä.

Neljäntienristeystä lukiessani ajattelin, että se on myönteisessä mielessä hyvin perinteinen romaani. Samaa voi sanoa Pintistä. Tälläkin kertaa Kinnunen myös kirjoittaa  vapaasti hengittävää kieltä, jota lukiessa sielu lepää. Tekstiä ei tarvitse perata  ällätikun avulla saadakseen siitä tolkkua. Se sopii hyvin minun kaltaisellleni laiskalle lukijalle.

Onkohan ihan tyhmää sanoa, että Pintti on erinomainen? Voi olla, mutta sanon silti. Aika näyttää, päätyykö Pintti Finlandia-ehdokkaiden joukkoon. Varjo-Finlandiassa se ainakin tulee olemaan mukana. Jos äänestys olisi nyt, äänestäisin Pinttiä. Saattaa toki olla, että vastaan  tulee vielä häikäisevämpi teos, mutta rohkenen epäillä. Tjaah, ainakin Aki Ollikainen minulla on  vielä jonossa, ja muutama muu taitaja.

 

 

maanantai, 1. lokakuu 2018

Hannu Väisänen: Leimikot

Olen lukenut kaikki Hannu Väisäsen teokset. Niinpä oli selvää, että tartun myös Väisäsen uutuuteen Leimikot.

Väisäsen teokset ovat enemmän tai vähemmän autofiktiota, ja  Leimikotkin  jatkaa aikaisemmista kirjoista tutun Väisäsen alter egon Anteron elämän parissa. Teoksessa on kaksi aikatasoa. Varhaisemmassa Antero joutuu Pariisissa ryöstön kohteeksi palatessaan iltamyöhällä kotiin. Kaksi afrikkalaistaustaista nuorta miestä tunkeutuu hänen kotiinsa ja pitää häntä tuoliin sidottuna tuntikausia. Eräässä haastattelussa Väisänen kertoi, että hänelle on todella tapahtunut näin, mutta hän on ottanut sen kuvaamisessa taiteellisia vapauksia.

Tuolissa istuessaan Antero yrittää olla antamatta pelolle valtaa. Hän seuraa miesten touhuja ja pyrkii kommunikoimaan heidän kanssaan tavalla, joka ei ärsytä heitä. Ajatukset säntäilevät sinne tänne. Mieli seuloo muistoja. Niistä lukijalle kiinnostavinta antia ovat Afrikan matkojen kuvaukset. Antero on käynyt  Afrikassa keräämässä esineistöä näyttelyyn, jonka tavoitteena on ollut demonstroida materiaalin uusiokäytön kekseliäisyyttä. (Meniköhän se näin? En enää voi tarkistaa kirjasta.) Anteron suhtautuminen afrikkalaiseen kulttuuriin ja esineistöön on arvostavaa, ymmärtävää ja lämmintä. Itseään piinaavia afrikkalaismiehiäkään hän ei ryhdy demonisoimaan, vaan hakee syitä heidän teolleen olosuhteista, joissa nuoret afikkalaiset sinnittelevät.

Toisella aikatasolla ollaan tutussa pappilassa Ranskan maaseudulla. Siinä Antero kuuntelee tyrmistyneenä uutisia terrori-iskusta, jossa lopulta kuoli noin 130 ihmistä. Terroriteoille häneltä ei heru ymmärrystä, saati hyväksyntää. Se ei yllätä!

Teoksen nimi Leimikot juontuu nuoruusmuistoista: Antero oli ollut  isänsä kanssa tekemässä saunavastoja  koivuleimikossa. Kaadettaviksi valikoidut puuthan leimataan eli merkitään, nykyisin kai enimmäkseen maalilla, aikaisemmin veistämällä puun kylkeen pilkka. Tuloksena on joka tapauksessa leimikko. Onko tässä tarkoitus nähdä jotain symboliikka, mää tiijä. Pääsiassa kuitenkin näin siinä annoksen nostalgiaa,  jossa välähti myös Väisäsen lempeä itseironiaa hänen kuvatessaan myöhäisteini-iän ulkoista olemustaan.

Niin. Leimikoilla on hyvät hetkensä. Toisaalta Antero sitä ja Antero tätä alkoi jo rasittaakin. Varsinkin pappilaan sijoittuvat osiot polkevat paikallaan, kenties tarkoituksellisesti, alleviivatakseen  Anteron neuvotonta hätäännystä.  Ryöstötilanteessa kerronta irtaantuu kiinnostavammin Anteron henkilöstä ja käsillä olevasta hetkestä. Leimikot-romaanin lukee mieluusti, mutta Vanikan palat ja Toiset kengät ovat yhä Väisäsen parhaat teokset.

lauantai, 29. syyskuu 2018

On kesä mennyt, tunne lämpöä en nyt

Hellekesän ihastuttavimpia piirteitä on, että se vapauttaa koiran omistajan sopivan vaatetuksen pähkäilystä ja vaatekerrosten pukemisesta ja riisumisesta monta kertaa päivässä. Laitat aamuvarhain päällesi topin ja caprit. Samalla kombolla pärjäät iltamyöhään, kun on taas sen verran viileää, että koiran kanssa kärsii tehdä jonkinmoisen lenkin. Ilma on kuin linnunmaitoa. Ihmiset viihtyvät vielä uimarannalla, osa on vedessä.  Illan kosteus saa  rantapuiston hansaruusut tuoksumaan.

Nyt lämpötila lähestyy nollaa, ja vaatearsenaalia on lisättävä koko ajan. Ulkoiluvaatteet eivät minulta kyllä lopu. Varsinkin isojen koirien kanssa totuin sihen, että sää on todellakin vain pukeutumiskysymys. Isoja koiria ei kuitenkaan ole ollut enää kymmeneen vuoteen, mutta tottumus on toinen luonto. Sadesäällä ulkoilu on tosin vähentynyt minimiin, koska Rosita-havaneesi inhoaa syvästi sadetta ja kaikkea kosteutta. Isojen koirien kanssa rymysin sateellakin maastossa. Itse asiassa metsässä on sateella tunnelmallista ja jotenkin vapauttavaa: minähän en sateesta välitä, en ole sokerista vaan porskutan eteenpäin kuin tyhjää vaan. Ilmassa on happea ja sammal tuoksuu. Rakastan myös syysmyrskyjä ja lumimyräköitä, mutta nekin ovat omiaan metsässä koettuna. Siellä puut rajoittavat tuulen voimaa, mutta muuten on mahtavaa. 

Kohta lähdetään mökille tyhjentämään viimeisia kukkaruukkuja ja -laatikoita. Pitäisiköhän nöyrtyä ja laittaa legginssit vai vieläkö pärjäisi nilkkasukassa? Ja hanskat varmaan käteen? Ja...Tästä se taas alkaa, pukeutuminen. Huoh.