tiistai, 7. syyskuu 2021

Jälkituumailuja viikonvaihteen raveista

Kommentoinpa lyhyesti niitä ravilähtöjä ja vähän muitakin, joista rustasin edellisen juttuni.

Toivoin, että Next Direction voittaa lämminveristen Suomen mestaruuden. Toisin kävi! Lähtöpaikka oli toki takarivissä, mutta enpä olisi arvannut, että N. D. on viimeinen lukuun ottamatta yhtä hylättyä. Oliko hevonen sairas vai onko hieno ura vain hiipumassa? 

Derbyäkään ei voittanut suosikkini An-Dorra mutta oli sentään kunniakkaasti toinen. Magical Princess juoksi koko matkan sisärataa, An-Dorra toista, kirissä kolmatta. Ratkaisiko tämä kisan? Ehkä, ehkä ei. Saattaahan olla, että Magical Princessiltä olisi vielä löytynyt lisävaihteita, jos se olisi ollut välttämätöntä. Ravilähdöistä jää joskus tympeä tai epäreilulta tuntuva jälkimaku. Tällä kertaa kaikki kärkinelikkoon ennakoidut saivat tilaisuuden osoittaa kykynsä. Mikään niistä ei laukannut tai jäänyt pussiin. Sahara Jaeburn  nousi vaatimaan johtohevoselta vauhtia, joten kierroskaupalla ei voinut myöskään "kävellä". 

Suomenhevosten isorahaisen lähdön voitti ikisuosikkini Camri, vähän yllättäen. Olen fanittanut Camria siitä lähtien, kun näin televisiosta sen taustajoukkoihin kuuluvan Konnun (mikä hänen etunimensä nyt onkaan?) haastattelun, jossa hänen suhtautumisensa hevosiin vaikutti sympaattiselta.

Ruotsin derby voitettiin maailmanennätysajalla. Just. Ravilähtöjen ajat eivät ole vertailukelpoisia, muuttujia on paljon, mutta onhan se saavutus eikä sitä saavutettu Suomen derbyssä.

Maanantain koelähdössä Kuopiossa juoksivat oripojat Massimo Hoist ja Callela Vipdeal. Mitään en hevosista ymmärrä, mutta jos tämän juoksun perusteella pitäisi valita itselle hevonen näistä kahdesta, se olisi Vipdeal. Saa nauraa ihan vapaasti, mutta minusta se vaikutti enemmän juoksijalta kuin Massimo. Tokihan nämä hevoset näkyivät kuvassa melko huonosti, koska koelähdöissä joudutaan kuvaamaan siellä täällä kaukana toisistaan juoksentelevia hevosia. Joo, sanonpa vielä, että kolmivuotiaat suomenhevoset ovat kyllä liikuttavia. Hitaasti mutta  varmasti mennä koputeltiin eteenpäin. Jonain päivänä jokin niistä saattaa tienata satojatuhansia - tai sitten ei.

perjantai, 3. syyskuu 2021

Hieno raviviikonvaihde tulossa

Katson ravilähtöjä harvakseltaan ja suorana olemattoman vähän. Jälkimmäisiä ovat lähinnä PdA, Elitloppet ja kuninkuusravit, ainakin viimeinen  osalähtö. Tulevana viikonloppuna pitää ehkä katsoa reaaliajassa muutama lähtö, koska suorassa lähetyksessä on kuitenkin erilainen fiilis kuin tallennetta katsoessa. Näitä lähtöjä on kolme: Ensinnäkin lämminveristen Suomen mestaruus. Harmi, että suosikkini Next Direction lähtee jostain takarivistä. Ai miksikö kannatan Next Directionia? No tietenkin siksi, että N.D. on savolainen hevonen:) Toinen kiinnostava lähtö on  lämminveristen Derby. Toivon, että An-Dorra voittaa, vaikka en siihen uskokaan. An-Dorran omistaja on jo varsin iäkäs, joten soisin hänelle tällaisen onnistumisen uran kalkkiviivoilla. Toista mahdollisuutta ei ehkä enää tule.

Last but not least onkin sitten maanantain koelähtö Kuopion raveissa, jossa starttaa kaksi oripoikaa, Massimo Hoist (Muscle Hill x Venice) ja Callela Vipdeal (Quite Easy x Vienna), sekin siis läheistä sukua Venicelle. Peukut pystyyn, että näistä oreista tulisi jotain parempaa kuin "ihan hyvä". Sehän ei ole kirkossa kuulutettua. Vanhaa  sanontaa lainaten: astuta paras parhaalla ja toivo parasta. Siis toivo. Onko esimerkiksi Passionate Kempin jälkeläisissä  yhtään todellista huippua, vaikka hyviä olisikin? (En ole tarkistanut asiaa, nojaan muistikuvaan.) Suomen raviurheilu kaipaisi kipeästi hevosia, jotka pääsisivät edes mukaan esimerkiksi juuri Elitloppetiin, puhumattakaan että kykenisivät taistelemaan voitosta.

Juu, ymmärrän myös niitä ihmisiä, joiden mielestä koko  raviurheilun saisi lopettaa. Itse en ajattele näin, kunhan hevosten hyvinvoinnista ei tingitä yhtään. Raviharrastajien kannattaisi lopettaa höpinä kukkahattuilusta ja viherpiipertämisestä aina, kun tulee puhe hevosten hyvinvoinnin ongelmista. Sillä argumentilla ei taatusti pysty lakaisemaan niitä maton alle. Raviurheilussa on ongelmansa kuten kaikessa muussakin ihmisten toiminnassa, eivätkä ne häviä kieltämällä niiden olemassaolo. Kieltämisestä seuraa vain se, että toiminnan hyväksyttävyys häviää, jos sitä on suuren yleisön silmissä koskaan ollutkaan.

(Klo 14 vaihdettu tai  lisätty muutama sana, ennen kaikkea Vipdealin nimestä unohtunut kasvattajanimi Callela. Ja jokunen pikku korjaus tehty vielä seuraavana aamuna eli 4.9.)

keskiviikko, 25. elokuu 2021

Elokuvissa!

Enpä olisi pari vuotta sitten osannut kuvitella, että elokuvissa käyminen on uutinen. Nyt on, siis minulle. Kävin eilen elokuvissa ensimmäisen kerran puolentoista vuoden tauon jälkeen. Se vaati vielä harkintaa. Koronatilanne on näissä maisemissa rauhallinen. Elokuvateatterin sali on iso ja maskin käyttöä vaaditaan, käytännössä siis suositellaan. Näillä edellytyksillä uskaltauduin paikalle nähdäkseni elokuvan Isä.

Isä on saanut osakseen runsaasti medianäkyvyyttä, ei vähiten pääosan esittäjä Anthony Hopkinsin voittaman Oscarin vuoksi. Elokuva on hyvä, mutta ei mielestäni mitenkään ylivertainen. Se ei myöskään ole ensimmäinen muistisairaudesta kertova elokuva, joten aihepiiriinkin on jo ehtinyt tottua. Mutta onhan se toki riipaisevaa katsottavaa, eikä elokuvaa katsoessaan voi välttyä pohdiskelemasta iäkkäimpien sukulaisten eikä omaakaan vanhuutta: millainen vanhuus  mahtaa olla edessä? Parasta elokuvassa on Hopkinsin taiturillinen näyttelijäntyö. Roolit elokuvissa Uhrilampaat, Pitkän päivän ilta ja Pukija ovat saaneet arvoisensa seuraajan. 

Kun pää on niin sanoakseni avattu, seuraavaksi aion miettiä, uskaltaudunko teatteriin ja konsertteihin. Kansalaisopiston maalauskurssiltakin olin viime talven poissa. Nyt oli tarkoitus ilmoittautua lempikurssille, mutta sepä olikin täynnä. Se oli aika yllättävää, koska yleensä tälle kurssille  mahtuu vielä sen alkaessa. 

Erilaisten tilaisuuksien laajemman avaamisen mahdollistamiseksi on suunniteltu rokotepassin käyttöönottoa. Se takkuaa, ja syrjintäkorttiakin on  heiluteltu. Senhän sai arvata.  Miten passin käyttö on ratkaistu  maissa, joissa se on jo käytössä? 

Televisiouutisissa kerrottiin kotihoidossa työskentelevästä  lähihoitajasta, jota ei ole rokotettu ja joka oli sairastanut vakavan koronan. Se on toki valitettavaa. Mutta millainen on rokottamattomien hoitajien asiakkaiden oikeusturva? He ovat joutuneet päästämään kotiinsa ja lähikontaktiin rokottamattoman hoitajan, vaikka eivät olisi uskaltaneet laskea kotiinsa esimerkiksi lapsiaan ja lapsenlapsiaan.

tiistai, 24. elokuu 2021

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin

Lauri Hokkasen teoksen koko nimi on Kenen joukoissa seisoin, Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Koko nimi avaa paitsi aihetta, myös asemoi Hokkasen itsensä, vastaa otsikon alkuosan kysymykseen ja esittää tulkinnan ns. taistolaisuuden taustasta ja luonteesta.

Otsikon alkuosa on mukaelma sytyttävästä biisistä Kenen joukossa seisot/kenen lippua kannat (Chydenius, Oksanen). Hokkanen seisoi taistolaisten  kärkijoukoissa, joten hän pystyy katsomaan ilmiötä sisältäpäin. Hän kuvaa omaa polkuaan taistolaisuuden ytimeen ja dokumentoi erinäisten henkilöiden toimintaa liikkeessä. Myös laululiikkeen merkitys taistolaisuuden suosion kasvattajana huomioidaan.

Nuoremmat ihmiset eivät ehkä tiedä, keitä olivat taistolaiset. Kyseessä on 1970 - 1980-luvuilla vaikuttanut, vasemmistolainen (kommunistinen), Neuvostoliittoa ihannoiva porukka, joka sai nimensä poliitikko, vähemmistökommunisti Taisto Sinisalon mukaan. Liike imaisi riveihinsä hämmästyttävän joukon ihmisiä, rivijäsenten lisäksi taiteen huipulta ja jopa tieteilijöiden parista, jotka olivat valmiit sulkemaan silmänsä Neuvostoliiton räikeiltä epäkohdilta ja toistelemaan omituista liturgiaa, jolla vääristynyttä kuvaa todellisuudesta  retusoitiin. Taistolaisuus vaikutti myös muihin puolueisiin, elettiinhän suomettumisen viheliäisintä aikaa.

Miten tämä oli mahdollista? Hokkanen hakee juurisyytä kylmän sodan aiheuttamasta pelon ilmapiiristä. Varsinkin nuoret ihmiset pelkäsivät  jopa ydinsodan syttymistä. Tätä vastaan haettiin vahvuutta ja voimaa, jota tuntui olevan Neuvostoliitolla. Neuvostokäytänteistä puolestaan omittiin teoksen  otsikossa mainittu valtioterrori. Sen olemassaolo hyväksyttiin. 

Itseäni taistolaisuudessa puistattaa eniten koulutettujen ihmisten retkahtaminen liikkeen kannattajiksi. Varsinkin yliopistokoulutuksen tärkeimpiin tavoitteisiin kuuluu käsittääkseni itsenäiseen, kriittiseen ajetteluun kouliminen. Mihin tämä unohtui? Miksi lahjakkaat ihmiset pistivät aivonsa narikkaan? Miten se on estettävissä nyt ja tulevaisuudessa vai onko lainkaan?  Toimittaja Saska Saarikosti taisi jossain pääkirjoituksessaan sohaista muurahaispesään arvellessaan, että taiteilijat ja ihmistieteilijät ovat helpommin höynäytettävissä kuin kovien tieteiden edustajat, noin liioitellen sanottuna.  Saarikoski tuskin käytti sanaa höynäyttää, mutta oli periaatteessa oikeassa. Kyse on asenteesta. 

Hokkanen riepottelee surutta nuoruutensa ideologiaa eikä yritä selittää mustaa valkoiseksi. Luin aikaisemmin Antti Hassin teoksen Hassin paperi, joka käsittelee taistolaisuuden aikaa Taideteollisessa oppilaitoksessa, myöhemmin korkeakoulussa. Hassi kuului taistolaisuuden vastustajiin eikä pistänyt aivojaan narikkaan. Tällaiset seikat on helppo havaita vuosikymmenien kuluttua. Se on mielenkiintoista, mutta tärkeämpää olisi pysyä kärryillä siitä, mitä tapahtuu nyt, silmiemme edessä.  Mitä emme nyt halua havaita?

(Luin Hokkasen teoksen jo heinäkuun alkupuolella, joten muistikuvat siitä, mitä kirjassa sanotaan, voivat olla hapertuneita. Pahoittelen, jos näin on käynyt.)

 

perjantai, 20. elokuu 2021

Fiktion lukeminen hiipuu?

Kirjoja on tullut luettua, mutta niistä kirjoittaminen on takunnut. En ole onnistunut valitsemaan luettaviksi sellaisia kaunokirjallisia teoksia, joista olisin halunnut kirjoittaa. Moni teos on jäänyt myös kesken. Niitä voisin esitellä, kuten olen joskus tehnytkin, mutta se ei ole oikein reilua kirjailijaa kohtaan. Yritän toki kritiikkien ja takakansitekstien avulla jo etukäteen karsia joukosta ne, joista en todennäköisimmin innostu. Silti joudun usein toteamaan, että kirja on ammattitaitoisesti kirjoitettu, mutta en saa siitä mitään irti. Johtuneeko iästä?

Minulla on muutama inhokkiaihe tai -laji. Miten minusta tuli minä on varmaan tärkeä aihe aloittelevalle kirjailijalle mutta ei minulle, koska olen vanha harppu. Toinen inhokki on kirjoittamisesta kirjoittaminen, että tänään syntyi tekstiä puoli sivua, että kriitikot ovat tyhmiä ja matineoissa istuvat lukijat vielä hölmömpiä, että tulipa ryypättyä ja nyt pitäisi kuitenkin kirjoittaa, koska dead line lähestyy. Ja sitten ovat omaan napaan tuijottavat autofiktiot, joita tosin voi vahingossa lukea, koska ei tiedä, että kyseessä on enemmän tai vähemmän autofikto, ja päinvastoin.  Esimerkiksi Antti Hurskaisen minämuodossa kirjoitettu Kuihtuminen voisi olla autofiktiota mutta ei ilmeisesti ole, ainakaan jonkin kritiikin perusteella.

Kun en ole saanut fiktiosta mitään irti, olen lukenut enimmäkseen tietokirjallisuutta. Mutta onko tietokirjoista mitään itua kirjoittaa tällaiseen blogiin? Eipä juuri. Silloin tällöin kuitenkin yritän. Niinpä seuraava juttuni tuleekin käsittelemään Lauri Hokkasen  teosta Kenen joukoissa seisoin.