Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkistettiin. Huomasin, että olen lukenut niistä vain yhden, Sanni Isometsän romaanin Katoamiskertomus. Liksomin Talo ja Kännön Silmät ovat jonottaneet ikuisuuksien ajan kirjaston varauksissa. Jono on pitkä enkä usko, että saan kumpaakaan niistä luettavakseni tämän vuoden puolella. Onneksi Talo tule BookBeatissa kuunneltavaksi ensi maanantaina. Kännön romaanit ovat  minulle useimmiten liian pitkiä kuunneltaviksi, joten luen ne. Tosin juuri Silmät on vain vähän yli 300-sivuinen. Kiiskisen, Erran ja Terentjevan teoksista minulla ei ole mitään havaintoa. Se on sinänsä yllättävää, koska tunnen yleensä ehdokkaat kritiikkien kautta. 

Katoamiskertomuksen luin, koska muuan tuttavani oli samankaltaisessa tilanteessa kuin Isometsä: hänen puolisonsa, terveyden perikuva tuttavani mielestä,  kuoli yllättäen. Ajattelin, että saan teoksesta jotain tulokulmaa tuttavani tilanteeseen, ja sainkin. Jos ajattelen teosta puhtaasti kaunokirjallisuutena, niin se ei tehnyt poikkeuksellista vaikutusta. Se on kaikin puolin hyvin kirjoitettu, koskettavakin, mutta myös melko sovinnainen tai perinteinen, ellen taas muista väärin. Joka tapauksessa en olisi arvannut, että siitä tulee Finlandia-ehdokas.

Kännö on lempikirjailijoitani, joten peukutan Kännöä ihan periaatteesta. Hän olisi ansainnut Finlandian jo jonkin aikaisemman teoksensa nojalla. Liksomkin on mahtava, mutta hänelle riittää yksi Finlandia kuten mielestäni kaikille; säännöt saisi muuttaa sellaisiksi, että kerta riittää. Monen jopa voittajaksi veikkaama Pitkä aukea (Tommi KInnunen) jäi listan ulkopuolelle, ja hyvä niin. Katja Ketun  Brita-Kajsa olisi paikan ansainnut, mutta Kettu ei taida olla  Finlandia-raatien suosiossa. 

On erinomainen asia, että ehdokkaaksi pääsevät muidenkin kuin kestomenestyjien teokset. Nyt minullakin on syy lukea kolmen itselleni ennestään tuntemattoman (vaikka ei yleisesti tuntemattoman) kirjailijan teokset.

Tänään julkistettiin vuoden 2026 ehdokkaat tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajiksi. Olen näköjään lukenut niistä kaksi. Siispä muutama sananen teoksista. ( Kummankin lukemisesta on jo tovi aikaa, joten muistivirheet ovat mahdollisia.)

Sohvi Kangasluoma: Sitten purjehdimme pohjoiseen - Merkintöjä arktisilta alueilta

Kangasluoman teos kertoo hänen ja hänen miehensä ja välillä muutamien apupurjehtijoiden matkasta Kafiforniasta pohjoisen kautta Atlantin puolelle. Se on kyllä hurja reissu. Matkavalmistelut olivat tietenkin huolelliset alkaen aikataulutuksesta ja siitä, että aluksen piti kestää vaativat olosuhteet, joihin pohjoisessa jouduttaisiin, vaikka kuinka olisi pyrkimyksenä mennä sinne mahdollisimman suotuisaan aikaan vuodesta. 

Kangasluoma kertoo, miten matka ihan  konkreettisesti eteni, millaisia haasteita ja hienoja hetkiä kohdattiin. Sen ohella hän käsittelee ilmastonmuutosta ja sen vaikutuksia arktisella alueella. Jos on seurannut kohtalaisen aktivisesti kirjoittelua ja keskustelua tästä aiheesta, kovin paljon uutta ei tullut vastaan. Kirja on silti tosi kiinnostava. Koska itse olen turvallisuushakuinen, kotipiirissä viihtyvä ihminen, en voi kuin hämmästellä tällaiseen reissuun lähtijöiden rohkeutta, viitseliäisyyttä ja sitkeyttä. Nostan hattua myös sille, että hermot pitävät, vaikka joutuu oleskelemaan ahtaissa tiloissa päivästä päivään. Talvehtiminen jossain Kanadan (?) rannikolla mahdollisti toki poistumisen veneestä ja liikkumisen ulkona, mutta sisätila tietenkin säilyi samana.

Liisa Keltikangas-Järvinen: Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin

Teoksen nimi kertoo, mikä siinä olennaista. Olemme ruvenneet korostamaan yksilöä, hänen ominaisuuksiaan, niiden huomioimista  ja ympäristön sopeuttamista kunkin erityisyyteen,  hänen toiveisiinsa, vaatimuksiinsa ja oikeuksiinsa. Ihmisistä on tullut omaan napaansa tuijottavia minä minä -ihmisiä, jotka muokkaavat persoonallisuuttaan ja ulkonäköään tullakseen "parhaaksi versioksi itsestään". Ja väsyvät. Yhteisöllisyys, josta toki paljon puhutaan, jää syrjään. Toisia ihmisiä arvioidaan perusteella, onko heistä hyötyä vai ei. Pitää verkostoitua!

Keltikangas-Järvisen näkemykset saavat kyllä huomiota. Häntä haastatellaan ja hän esiintyy podcasteissa. Silti tuntuu, että arvostuksesta huolimatta hänenkin puheenvuoronsa ovat tuuleen huutamista. Mikään ei muutu. Tai sitten asenteiden ja käyttäytymisen muutos on niin hidasta, että sitä on vaikea havaita. Myös toinen emerita, Lea Pulkkinen, on yrittänyt heiluttaa tutkimustiedon ja järjen lippua, ja muutama muukin. Ehkä varsinkin nuorten pahoinvointi herättää meidät lopulta miettimään, millaista viestiä ja esimerkkiä me aikuiset ja kasvattajat välitämme lapsille ja nuorille, ja oikaisemaan vinoon menneen kehityksen.

Muistutan vielä uudestaan, että luin Keltikangas-Järvisen kirjan heti sen ilmestyttyä.  Luen tietenkin  kirjoja jatkuvasti, eikä  niiden sisältö  pysy ikään kuin omassa muistilokerossaan vaan muisti voi yhdistellä aineksia useammasta teoksesta. Toivon hartaasti, että en vääristele Keltikangas-Järvisen teoksen ydinsisältöä. Kannustan jokaista lukemaan itse tämän tärkeän  teoksen! 

Liisa Kaski: Marras

Tämäkin kirjan kuuntelin. Sen lukee eläytyen ja taitavasti Liisa Kaski itse. Mietin, olisiko hän toiselta ammatiltaan näyttelijä, mutta ilmeisesti ei? No, nyt ei ainakaan voi valittaa, että näyttelijä värittää tekstiä väärin.

Ollaan murteesta päätellen jossain kaakkoisessa Suomessa tai nykyisellä Venäjällä, takamailla mutta meren lähellä. (Paikka kai täsmennettiin teoksen lopussa ornitologin luettelemilla koordinaateilla, mutta en tarkistanut niitä.) Joka tapauksessa siellä asustelee kylän liepeillä  yksin mökissään Valpuri, joka kertoo elämästään veljelleen Siprille. Sipri eli Sigfried on dominikaanimunkki. Seuranaan Valpurilla on kissa ja lampaita. Luontaistaloudessa eletään. Metsä suo antimiaan, ja meri.

En saanut kiinni siitä, mikä vuosisata on meneillään, mutta dominikaanien toiminta Suomessa loppui uskonpuhdistukseen. Joka tapauksessa Valpuri tuntee kristinuskon käsitteistöä, henkilöitä ja Raamatun tapahtumia, mutta perinteinen kansanusko elää sen rinnalla. Hän rukoilee Neitsyt Mariaa ja Ukko ylijumalaa ja  uhraa tunnollisesti haltioille, jotka asuttavat kotitanhuvia ja metsää. Valpuri havaitsee niiden jälkiä maassa.  Pahan torjumiseen ja parannuskeinojen tueksi tarvitaan loitsuja. "Lääkkeet" löytyvät metsästä. 

Keinoilla on käyttöä, kun Valpurin pihapiiriin ilmestyy henkitoreissaan oleva, mustapukuinen mies, santti, niin kuin Valpuri häntä nimittää. Valpurin elämä mullistuu. Santti on pidettävä hengissä - ja onhan hän mies. Kun ihot ovat koskettaneet ja kehot löytäneet toisensa, Valpuri alkaa toivoa, että santti jää hänen luokseen pitemmäksi aikaa, ehkä jopa pysyvästi.

Sekä henkilöiden että aikakauden tasolla eletään murroksen aikaa. Santti on ilmeisesti oppinut kaupunkilainen, joka on sekä kirjaimellisesti että ihmisenä eksyksissä tiettömien taipaleiden takana. Hän tarvitsee kompassinsa palatakseen sinne, mistä tuli, mutta mikään kompassi ei opasta häntä Valpurin  maailmaan. Ehkä hän jopa pelkää sitä? Loputtomia metsiä?Fyysisyyttä, mikä ei ole dominikaanimunkille sallittua? (Santtia ei teoksessa  kutsuta  munkiksi tai muuksi hengenmieheksi, mutta hänellä on musta vaatetus, mikä mainitaan useita kertoja; sellainen oli dominikaanimunkeilla.)  Pelkääkö hän myös  elämäntapaa, joka ei ammenna  ohjesäännöistä tai opinkappaleista? Sitä  oudoksuin, että santti ihaili tähtitaivasta, jollaista hän ei mielestään ollut koskaan nähnyt. Valosaaste häivyttää tähtitaivaan nyky-Suomessa, mutta 1400 - 1500-luvulla, jaa-a.

Valpurille puolestaan santti on eräänlainen kummajainen. Hän tajuaa, ettei santti ole mikään kansanmies. Tässä ympäristössä hän on Valpurin mielestä  avuton. Heillä ei ole todellista yhteistä kieltä eikä kokemusmaailmaa ja sen mukanaan tuomaa ymmärrystä, eikä santti näytä sitä kaipaavan tai sen puutetta havaitsevankaan, eikä hän yritä  tunkeutua Valpurin maailmaan. Onko hän hullu, miettii Valpuri. Santti on läsnä mutta poissa. Katsoo mutta ei näe, eikä sitten edes katso.

Valpurin kaltaisia kansanperinteestä ammentavia naishahmoja on alkanut putkahdella Suomen kirjallisuuteen. Olisiko ilmiö saanut potkua fantasiakirjallisuudesta? Kaskihan on toki kansanperinteen tutkija, joten hän liikkuu varmalla pohjalla haltioiden ja loitsujen  parissa. En muista vastaavia mieshahmoja. Oliko miesten rooli elämässä ja siihen kietoutuneessa perinteessa niin kapea, ettei siitä löydy hahmoja kirjallisuudessa hyödynnettäviksi? Ovatko Kalevalan mieshahmot  imeneet hapen kansanperinteen miehistä niin tyystin, ettei käyttökelpoista materiaalia  ole? Hirvet on hiihdetty ja joutsenet ammuttu, karhut kaadettu ja orhit valjastettu, kasket kaadettu ja pellot kynnetty. Mitäpä niistä enää.

Sattumalta kirjoitan tätä tekstiä marraskuun 1. päivänä. Eilen oli pyhäinpäivä, kekri ja  halloween. Ajankohta on siis sama kuin Kasken teoksessa. Marras tarkoittaa kuolemista, kuolemaisillaan olevaa, haamua. Luonnossahan se näkyy selvästi; kesä väistyy. Niin tapahtuu myös romaanissa. Jäin kuitenkin miettimään varsinkin santin hahmoa. Pystyyn kuollut? Ei. Sisäisesti kuollut, irronnut omasta itsestään? Ehkä. Ja mitähän Valpurilta kuoli? Kenties toivo. Tilaisuus joka ei oikeasti ollut tilaisuus, joka tuli ja meni. Lapsi joka ei saanutkaan alkuaan. Hintana kyläyhteisön nuiva suhtautuminen. Edessä yksinäiset vuodet.

Marras on oikein viehättävä teos. Kansanperinne lomittuu teoksen kudelmaan luontevasti, tyrkyttämättä. Kumpikin henkilö hahmottuu itsenään, ei  siis vain statuksensa ja romaanin teemojen edustajana. Teos on myös kuin luotu ääneen luettavaksi eli kuunneltavaksi.  Kiitos!

Lopuksi sananen perinteistä. Perinteet elävät ja uusia tulee. Halloweenia inhoan. Pyhäinpäivänä vien kynttilät läheisten haudoille. Kekriä en juuri huomioi, mutta lapsuudessani keitettiin kekrin tienoilla tappaissoppa eli mykysoppa. Sen juuret ovat maatalousyhteiskunnassa, jossa syksyllä teurastettiin eläimet, joita ei haluttu tai voitu elättää talven yli. Teurastuspäivänä keitettiin sitten soppa, jossa oli erilaisia lihoja ja verestä tehtyjä mykyjä. Lapsena ne vaikuttivat minusta vastenmielisiltä, mutta eivät oikeastaan olleet hullumman makuisia. Usein sopan tuli meille keittämään sukulaisemäntä maalta. Vuosikymmeniin en ole tätä soppaa syönyt, muttta sitä olisi ollut soppatykistä saatavilla ostoskeskuksen pihalla. Sekin perinne on tainnut hiipua, vaikka kysyntää oli jonoksi asti.

Mira Luodin ja Makwan Amirkhanin välisessä seksuaalista väkivaltaa käsittelevässä oikeudenkäynnissä esitettiin väite, ettei noin nelikymppinen Luoti edes ollut Amirkhanin mielestä seksuaalisesti haluttava. Tästä on nostettu meteli. Miksi? Jos asia oli Amirkhanin mielestä näin, niin miksi sitä ei saa sanoa, vaikka se tympeää onkin. Tämä  triviaali, mitätön väitehän on ensinnäkin osa hänen puolustustaan. (Tästä enemmän kohta.) Se kertoo Amirkhanin  mielipiteen, ei kaikkien miesten mielipidettä, puhumattakaan, että koskisi jollain tavalla nelikymppisten naisten haluttavuutta yleensä kuten jossain on haluttu nähdä. Ja mitäpä väliä on silläkään, jos joku  on sitä mieltä, ettei ainoakaan nelikymppinen nainen ole haluttava. Mitä haittaa siitä on nelikymppisille naisille, kun kokemus kertoo toista? Ei tietenkään ole kivaa eikä korrektia, että miehet kommentoivat naisia ikävästi tai naiset miehiä, mutta se on elämää eikä häviä sillä, että pidämme päätä pensaassa ja lappuja silmillä.

Eri asia on sitten se, ettei seksuaalisella haluttavuudella voi perustella seksuaalista väkivaltaa puoleen eikä toiseen. Kyse ei todellakaan ole seksistä, vaan väkivallasta. Vaikka miesnäkökulmasta hemaiseva  nainen kävelisi alastoma vastaan, hänen raiskaamistaan tai muuhun seksuaaliseen tekoon pakottamista ei voi perustella sillä, että hän oli niin haluttava ja sitä paitsi tyrkyllä,  ettei mies voinut vieteilleen mitään.  Ja vastaavasti haluttavuuden puutteella ei voi todistella seksuaalisen väkivallan puuttumista. Yli kahdeksankymppisiäkin on raiskattu. Onko näissä oikeudenkäynneissä puolustus ilmoittanut, että eihän kahdeksankymppinen edes ole seksuaalisesti haluttava, niin että kuka hänet nyt raiskaisi? Sitä emme tiedä, koska nämä oikeudenkäynnit eivät yleensä ole julksia. Senpä vuoksi nyt kyseessä olevan oikeudenkäynnin julkisuudelle on  nostettava hattua. Prosessin läpikäyminen kysyy rohkeutta ja voimia. Ja me sivulliset istumme katsomossa kommentoimassa!

Lisäys 31.10. Toivoisin kovasti, että naisilla olisi sen verran omanarvontuntoa, etteivät kaikenmaailman typerät möläytykset pääsisi  ihon alle. Jos pääsevät, se kertoo mielestäni siitä, että olemme aina vain henkisesti miesten otteessa, alamaisia, ja suostumme laitattamaan töröhuulet ja pumppaamaan takamusta ollaksemme haluttavia, ei kun siis ihan vaan itsemme vuoksi sen teemme. Vai kuinka?

Katsoinpa pitkästä aikaa A-studion keskustelun (enimmäkseen olen niihin kyllästynyt). Aiheena oli talouden tervehdyttämisen keinot seuraavalla hallituskaudella. Aihe on tietenkin tärkeä. Keskustelussa olivat edustettuina hallituspuolueet kokoomus ja persut sekä oppositiosta SDP ja vihreät. Keskustelun nolla oli kokenut poliitikko ja yleensä hyvä esiintyjä Tytti Tuppurainen. Hän ei yrittänytkään keskustella vaan puhui perinteisellä tavalla "poliitikkoa": kiemurteli ja jaaritteli  niitä näitä vastaamatta siihen, mitä kysyttiin, ja yritti joka raossa haukkua hallitusta. Se on tietenkin opposition rooli, mutta tässä keskustelussa se vaikutti yksinomaan typerältä räksytykseltä, koska oli tarkoitus katsoa ETEENPÄIN. Sitä paitsi se aliarvioi katsojaa.

Muut keskustelijat argumentoivat  enimmäkseen asiassa pysyen. Ja olipa persujen politiikasta mitä mieltä tahansa, niin Joakim Vigelius on kyllä erinomainen esiintyjä, rauhallinen, selkeä ja positiivinen. 

Ylipäänsä poliitikot saisivat nyt ottaa huomioon äänestäjien ymmärtävän, ettei Suomi ole ajautunut ongelmiin vain tämän hallituksen toimien vuoksi, eikä edellisen hallituksenkaan, vaan poliitikot ovat epäonnistuneet laajalla rintamalla ja pitkäkestoisesti. Toisten puolueiden ja poliitikkojen syyttely ei auta. Katsokaa sen sijaan peiliin. (Niinpä niin, peilissähän se on vika, jos naama on vino.) Syyttömiä emme ole me äänestäjätkään. Meille on ollut helppo syöttää helppoja ratkaisuja, vaalitäkyjä. Ehkä me ensi kevään vaaleissa skarppaamme? 

(30.10. NOLOA! Kirjoitin eilen Joakim Vigeliuksen nimen väärin. Nyt se on korjattu.)