torstai, 22. kesäkuu 2017

HS:n juttu koirien jalostuksesta

HS uhrasi eilen melkein koko aukeaman koirien jalostuksen ongelmista kertomiseen; laidassa oli lyhyt teksti myös kissoista. Mitä uutta HS sai irti tästä paljon puhutusta aiheesta? Ei mitään. Koiraharrastajalle aihe on tietenkin umpituttu, mutta en usko, etteikö ns. suuri yleisökään olisi ikinä kuullut perusasioita koirien sairauksiin vaikuttavista tekijöistä. Sairaaksi jalostetun (käyttäisin mieluummin sanaa muokatun) rodun esimerkkinä oli taas kerran englanninbuldoggi. Sekin alkaa olla aika väsynyttä. Kukapa eläinystävä hyväksyisi sen, että sudesta on aikojen kuluessa kehitetty tämä kummajainen, yhtä vähän kuin hän hyväksyy sen, että  upean villikissan jälkeläisiltä on häivytetty kuono jne. Laiska toimittaja on kuitenkin koostanut juttunsa itsestäänselvyyksistä.

 
Miksi koskaan ei kirjoiteta juttua siitä, miten koirien sairauksia yritetään nykyään torjua? Esimerkiksi jutussa haastateltu Anu Lappalainen olisi voinut avata omaa väitöskirjaansa selkärangan vioista ja kertoa tutkimuksista, joita koirille tehdään sen selvittämiseksi, millainen luusto siellä turkin alla piilee. Toimittaja voisi joskus kertoa Kennelliiton jalostustietokannasta. Sehän on maailmanlaajuisessa mitassa ainutlaatuinen. Koirista havaitut viat ovat kenen tahansa nähtävissä. Tämän lisäksi rotujärjestöillä on avoimia tiedostoja, joille kerätään sellaista tietoa koirien sairauksista, jota ei jalostustietokannassa ole. Tällainen tiedosto on mm. Havannalaiset ry:llä.Tunnontarkat kasvattajat saattavat myös omilla nettisivuillaan kertoa kasvattiensa sairaksista ja vioista.  Lisäksi kaikille roduille pakollinen JTO ja useiden rotujen Pevisa ohjaavat tai pakottavat rekisteröityjä koiria kasvattavat ottamaan terveysnäkökohdat huomioon jalostusvalinnoissa. Kennelliitto myös tukee taloudellisesti koirien sairauksien tutkimusta.
 
Iso laiva kääntyy hitaasti. Mitkään yllä luetellut toimet eivät yhdessä hujauksessa tee koirista terveempiä, työsarkaa riittää mutta suunta on oikea. Kasvattajia on kuitenkin tuhansittain. Joukkoon tulee aina kuulumaan asiallisesti hommansa hoitavien ohella jos jonkinlaista suhmuroijaa. Ja jos rekisteröityjen rotukoirien kasvattaminen menee liian hankalaksi, aina voi vaihtaa leiriä ja ryhtyä tuottamaan "terveitä" sekiksiä tai ihan vaan kotikoiria, jotka ei silleen  tartte mitään papruja (joita ne eivät saisikaan), koska me ei esineellistetä koiria ja raahata niitä johonkin näyttelyyn (papereihin ei tarvita näyttelytulosta mutta terveystutkimukset usein tarvitaan), vaan koirat on tietsä meille rakkaita perheenjäseniä eikä me teetetä pentuja rahankiilto silmissä (miksi se sekis tai rekkaamaton sitten maksaa 600 - 900 euroa?) Näihin ihmisiin eivät mitkään järjestäytyneen koiraharrastuksen toimet pure. Valitettavasti.
 

 

sunnuntai, 4. kesäkuu 2017

Poliisien rasismi

Joku vuodatti julkisuuteen poliisien suljetussa facebook-ryhmässä käydyn keskustelun, jonka kommentteja on sanottu rasistisiksi. En ole nähnyt näitä kommentteja, mutta periaatteessa ei hämmästytä, että poliisissa(kin) on rasistisesti ajattelevia ihmisiä.Itse asiassa poliisit ovat helposti vaarassa kyynistyä, koska he joutuvat ammatissaan tekemisiin esimerkiksi  maahanmuuton kielteisten puolien kanssa. Siitä ei ole pitkä matka rasistisiin heittoihin. Se mikä hämmästyttää, on poliisien ammattitaidoton varomattomuus. Eikö todellakaan juolahtanut mieleen, että tekstit voisivat joutua julkisuuteen?

keskiviikko, 31. toukokuu 2017

En luvannut ruusutarhaa...

Ostimme puutarhamökin  syksyllä 2009. Heti seuraavana kesänä pihalle tehtiin turveharkoilla rajattu kohopenkki jaloruusuille. Eihän se iso ole, mutta iso ei ole puutarhamökin pihakaan. Lisäksi pihassa on muutamia ruusupensaita. Jaloruusut menestyivät aika hyvin. Tottahan keväällä sai aina uusia muutaman, mutta varsinaisilta katastrofeilta vältyttiin kevääseen 2016 saakka. Silloin ilmeni, että lähes kaikki jaloruusut olivat kuolleet sääoloiltaan erittäin hankalan   talven vuoksi.

Mutta periksi ei anneta! Ei kun uudet taimet penkkiin. Kolmen kappaleen nipuissa myytävät taimet eivät onneksi ole kovin kalliita. Kesä oli kuitenkin vaikea ja ruusut pärjäilivät heikohkosti. Oli hometta ja sen semmoista. Kukinta oli enimmäkseen vaisua. No, ehkä ne virkistyvät seuraavana kesänä. Not. Tänä keväänä nimittäin paljastui, että lähes kaikki ovat heittäneet henkensä. En ymmärrä. Viime talvihan oli suurimmaksi osaksi lauha ja lämmittävä lumipeite vankka. Lisäksi ruusuilla on turvanaan talvensuojaturve. Ankarasti harkittuani ostin vielä uudet taimet, mutta jos niistä valtaosa ei ensi keväänä ole hengissä, harkitsen "tuotantosuunnan" muutosta. Pidän ruusuista, koska ne ovat kauniita ja ennen kaikkea kukkivat pitkään. Mutta rajansa kaikella. Onhan niitä muitakin perennoita. Ja jääväthän ruusupensaat jäljelle. Jokunen uusi pensaskin on harkinnassa.
 
Kuten olen kertonut, kasvatan siemenistä erikokoisia samettikukkia (=samettiruusuja). Nekin kukkivat vauhtiin päästyään pitkään eli pakkasiin saakka. Lisäksi niillä pitäisi olla esim. tuholaisia torjuvia ominaisuuksia. Viime perjantaina laitoin sitten keskikokoisen samettikukan taimet ruusupenkin reunaan. Osa taimista jäi varataimiksi istutusruukkuihinsa. Katselin vähän huolissani lämpöennusteita: yöt olisivat kylmiä, mutta hallaa ei ollut luvassa.  Eilen kävimme mökillä katsomassa, miten siellä pärjäillään. Huonosti. Kaikki samettikukan taimet, noin 30 kpl,  olivat paleltuneet! Yöllä oli ollut kaksi astetta pakkasta. Ei voisi enemmän harmittaa.
 
Mutta tyhmyydestä sakotetaan. Olisin voinut laittaa penkin suojaksi harson, mutta laiskotti. Olisin voinut uskoa vanhankansan neuvoa, että hallanarat kasvit tulee istuttaa ulos vasta kesäkuun 10. päivän jälkeen. Onneksi runkoverenpisara tuli laitettua sisälle. Pelakuut olivat hengissä, eikä orvokeilla tietenkään ollut mitään hätää. Muita kesäkukkia ei onneksi ollut vielä hankittu. Naapurilla on hirveä määrä petunia-amppeleita, jotka oli jo ripustettu paikoilleen. Eilen niistä ei näkynyt ainoatakaan. Toivottavasti ne oli vain nostettu sisälle turvaan!
 
Kyllä puutarhanhoito on kivaa. Ja joskus ei.
 
 
 
 
 
 

 

maanantai, 29. toukokuu 2017

Marko Kilpi: Undertaker Kuolemantuomio

Marko Kilpi on kirjoittanut onnistuneita rikosromaaneja. Jokin niistä oli peräti Finlandia-ehdokkaana, mikä kertoo siitä, että teoksilla on myös kaunokirjallisia ansioita. Niinpä kun Kilveltä ilmestyi uusi romaani Undertaker Kuolemantuomio, siihen piti tarttua.

Ei tarvitse lukea pitkälle huomatakseen, että Kilven tyyli on muuttunut. Laveamman, kuvailevan tyylin on korvannut lyhytlauseisena nakuttava kieli: Tiina odottaa vastausta. Ihan millaista vaan. Mitään ei kuulu. Se hermostuttaa häntä. Hän vilkaisee muihin päin. Saaren ilme on muuttunut kärsimättömäksi. Nyt ei ole oikea aika soittaa puheluita. Tällaisen  selkokielen kirjoittaminen ei välttämättä ole helppoa; ainakaan se ei ole helpompaa kuin lavertelu. Makuasia on, pitääkö siitä. Minä en pidä; nakutuksen lukeminen on pidemmän päälle rasittavaa. Toisaalta se sopii hyvin tähän teokseen ja tekee siitä tyypiltään  enemmän äijäkirjallisuutta kuin Kilven aikaisemmat romaanit. Ainakin kielen puolesta Undertakeria voisi suositella myös vastentahtoisesti ja huonosti lukeville pojille. Ei pitäisi ainakaan olla vaikeaa! (En tarkoita, etteivätkö tytöt voisi lukea Undertakeria, mutta julkisuudessa on viime aikoina puhuttu paljon nimenomaan poikien huonosta luku- ja kirjoitustaidosta. Onhan se huolestuttavaa!)
 
Undertakerin pääpahis on hautausurakoitsija Kivi. Siinä sivussa hän on huumekauppias ja murhamies. Poliisit ovat  huumekauppiaan jäljillä, mutta nappaavat Tallinnan lautalta väärän miehen. Kivi tajuaa, että muuan Jouni on vasikoinut. Se merkitsee Jounille hengenvaaraa. Kivi on  kyllä hyytävä tyyppi, fiktiivisenä hahmona omaperäinen nappisuoritus.  Muut henkilöt ovat pääasiassa poliiseja, lisänä nuori opiskelijapariskunta. Kiveen verrattuna he  ovat  luonnosmaisia. Pääjuonen rinnalla kulkeva poliisin itsemurhatapaus ja opiskelijapariskunnan vaiheet jäävät ikään kuin ilmaan roikkumaan. Kenties syystä, että Kiven tarina jatkuu ja nyt esille tuotuja aihioita työstetään silloin eteenpäin?
 
Kilven varhaisissa teoksissa harrastettiin saarnaavaa maailmanparantamista. Undertakerista se on pääosin karsittu - ja hyvä niin. Kilpi on kelpo kirjailija mutta yhteiskunnallisena ajattelijana tusinatapaus. Paha ei Undertakerissa saa palkkaansa, kuten ei oikeassa elämässäkään. Toivottavasti niin kuitenkin käy (neliosaisen?) sarjan lopussa. On balsamia sielulle, että hyvä voittaa pahan edes fiktiossa.
 
Undertakerin lukemiseen meni minulta taukojen vuoksi  pari viikkoa, koska mietin, haluanko itse asiassa enää lukea pahuudesta. Jollain tavalla se myrkyttää mieltä. (Joo, saa nauraa vapaasti.) Jotain ruotsalaista kohtuuttoman raakaa rikosromaania lukiessani ajattelin ensimmäisen kerran, onko mielekästä uhrata rajallista aikaansa p*skassa kahlaamiseen. En tiedä. Seuraavat Undertakerit varmaan kuitenkin luen. Ellen muuten, niin uteliaisuudesta. Sitä paitsi Undertaker on hyvä rikosromaani.
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 

maanantai, 29. toukokuu 2017

Raviurheiluuun tutustumassa

Otsikko on oikeastaan harhaanjohtava. Raviurheilu on minulle tuttua, vaikka seuraankin sitä nykyään lähinnä netistä. Toissalauantaina menin kuitenkin pitkästä aikaa  radalle, nimittäin  Sorsasalo Stakes -raveihin ajatuksena, että yritän tarkkailla raveja ensikertalaisen silmin. Raviurheilun seuraajaksi kaivataan  uutta porukkaa. Sitä yritetään houkutella esim. mainoksin. Porukkapelit-mainoksessa hihkuvat tyylikkäät alle kolmikymppiset. Saadaanko heidät oikeasti houkuteltua raviradan varteen ja katsomoihin? Samana viikonloppuna kuin Stakes, järjestettiin Kaivarissa hevosurheilua ja -harrastusta esittelevä tilaisuus, joka onnistui median mukaan hienosti. Väkeä oli paljon ja tunnelma katossa. Onneksi sääkin suosi. Mutta kuinka moni lähtee sen tilaisuuden innoittamana Vermon radalle?

Stakes-ravit ovat vuoden tärkeimmät ja isopalkintoisimmat Sorsasalon radalla. Niinpä niihin yritetään panostaa tavallista enemmän. Koko perheen tapahtumana raveja taidettiin mainostaa. Jos siis joku huomasi mainostamisen. Voi toki olla, että raveja mainostettiin sellaisissa medioissa, joita en seuraa, mutta niukaksi mainonta mielestäni jäi. No, onhan se kallista ja rahasta on pulaa.  
 
Mutta kurvasinpa sitten radan parkkikselle ja tallustelin lipun ostoon: 10 €, työttömät jne. 7 €, lapset muistaakseni 5 €. Halpaa vai kallista, se riippuu kukkarosta ja siitä, mitä rahalla saa. Koska pelaaminen onnistuu nykyään kotikoneelta, radalta sopii odottaa viihtymistä, elämyksiä, tunnelmaa, samanhenkistä seuraa ja sen semmoista.
 
Silmäilin katsomon edessä ympärilleni. Katsomo vaikutti melko täydeltä, ja porukkaa seisoskeli myös ulkona. Yleisönä oli enimmäkseen keski-iän ylittäneitä, vähän reppananolosia miehiä.  Siisteintä sakkia olivat nuoret romanimiehet; siitä pisteet romaneille. Koska olen itsekin vanha kurppa, sulauduin vaivatta joukkoon. Mutta miltähän seura mahtaisi tuntua niistä nuorista kaupunkilaisista, joita niin kovasti kaivataan radoille?  
 
Katsomon edessä nökötti se iänikuinen makkara&hodarimökki, vieressä myytin limpparia ja karkkia vai mitä se nyt olikaan. Menen sisälle kahvioon. Se on  yhtä karu ja nukkavieru kuin ennenkin. Tiskille kiemurtelee 20 - 25 ihmisen jono. Valitsen otollisemman hetken ja saankin kahvini aika pian. Sivuutan vaatimattoman leivonnaisvalikoiman; pelkkä kahvi saa riittää. Sitten alan etsiä hevos- ja kotieläinaiheista kansalaisopiston taidenäyttelyä, johon itsekin aioin osallistua, mutta en ehtinyt. Löydän sen alakerrasta, jossa on vessat ja toimistotiloja. Katsojia ei juuri ole. Ymmärrän, että maalauksia olisi ollut vaikea ripustaa yläkertaan, koska siellä on vain vähän yhtenäistä seinäpintaa.
 
Yläkerrassa ja osittain myös katsomon edessä on sen sijaan kirppari. Tarjolla on tavanomaista krääsää, jota muutama ihminen ohi kulkiessaan hypistelee. Lapsille näkyy olevan tarjolla talutusratsastusta ponilla, ja toinen poni seikkailee muuten vain katsomon edessä. Ehkä sitä saisi silitellä? Jälkeenpäin kuulin, että jossain olisi ollut jonkinlainen puutarhaan liittyvä osasto. Siihen olisin mielelläni tutustunut. Välillä katson kännykästä lähtölistoja. Samalla yritän saada selvää radan  radan kuulutuksista ja kestää räimivää musiikkia. No joo, en ole tullut paikalle nauttiakseni musiikista:)
 
Pääasia, ravilähdöt, olivat  hienoja. Tavallista korkeampi palkintotaso oli houkutellut paikalle arvoisiaan osallistujia. Ja hevosethan ovat  upeita, vaikka eivät juoksisi  askeltakaan. Siltä osin brändi on kunnossa!
 
Edellisen kerran olin  Sorsasalon radalla kunkkareissa, joihin mitään muita raveja ei toki voi verrata. Toisaalta Stakesin yleisilmeestä ei tullut mieleen, että nyt on kyseessä ravivuoden kohokohta. Tapahtumaa leimasi jonkinlainen puolivillaisuus. Jotain on yritetty, mutta kunnon vetonaulaa ravilähtöjen lisäksi ei ole keksitty. Ennen kaikkea fiiliksiä laskee epäviihtyisä, kauhtunut ympäristö sisällä ja ulkona. Rahaa kasvojen pesuun tarvittaisiin, mutta sitä ei varmaankaan ole?
 
Niin että jos olisin ollut se tavoiteltu nuori kaupunkilainen ensi kertaa raveihin tutustumassa, olisivatko ravit saaneet minut koukkuun? Tuskin. Pahoittelen!
 
P.S. Lisäänpä vielä, että itse en kaipaa raveihin mitään oheisohjelmaa. Viihtyisät tilat ja laadukkaat lähdöt riittäisivät.