sunnuntai, 9. joulukuu 2018

Jälkijättöinen Finlandia-ranking

Kun  nyt sain kaikki Finlandia-ehdokkaana olleet romaanit luettua, yritän leikkiä Finlandia-diktaattoria. Laitan ne järjestykseen sillä perusteella, mille teokselle olisin mieluiten, toiseksi mieluiten jne. antanut Finlandia-palkinnon. Tämä ei minulle tarkoita aivan samaa asiaa kuin teosten paremmuusjärjestys, eikä mitään absoluuttista paremmuusjärjestystä ole olemassakaan. Kaikenlaisia subjektiivisia tykkäyslistoja voi kyllä rustata.

Tällä kertaa järjestyksen laatiminen oli  vaikeampaa kuin viime vuonna. Jouduin miettimään pitkään varsinkin kolmen ensimmäisen teoksen keskinäistä järjestystä. Viimeinen sija oli sen sijaan helppo ratkaista, ja neljäs ja viides oli vähän kolikon heittoa. Mutta tähän päädyin:

1. Katja Kettu: Rose on poissa. Teos on vähän rupinen, mikä on kuitenkin  kiinnostavampaa ja koskettavampaa  kuin vimpan päälle hiottu siloposkisuus.

2. Olli Jalonen: Taivaanpallo. Humaani teos, jolla on sanottavaa ja sanoma. Tässä ei kompastella.

3. Lars Sund: Missä musiikki alkoi. Minulle kisan yllättäjä, mikä kertoo siitä, että tunnen Sundin tuotantoa huonosti. Ammattimies asialla kuten Taivaanpallossakin.

4. Jari Järvelä: Kosken kahta puolta. Vähemmän on usein enemmän. Niin nytkin. Kuuluu myös yllättäjiin.

5. J. Pekka Mäkelä: Hunan. Työvoitto laajasta materiaalista? Mutta lukeminenkin tuntui välillä työltä.

6. Pauliina Rauhala: Synninkantajat. Luin tämän kirjan jo kevällä, joten muistan sen huonommin  kuin vasta luetut. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että Taivaslaulu olisi riittänyt minulle tästä aihepiiristä.  Puuduttava.   

 

P.S. Minkähän vuoksi Ketun Kätilö ei ollut edes ehdokkaana vuonna 2011? Se oli ilmestymisvuotensa paras romaani.

sunnuntai, 9. joulukuu 2018

Lars Sund: Missä musiikki alkoi

Olen nyt lukenut viimeisenkin Finlandia-ehdokkaana olleen teoksen  eli Lars Sundin romaanin Missä musiikki alkoi. Takakansi kertoo, että teos on Pietarsaari-trilogian  itsenäinen kakkososa. En ole lukenut ensimmäistä osaa. On mahdoton arvioida, miten lukukokemukseen vaikuttaisi, että sen olisi lukenut vai vaikuttaisiko mitenkään.

Teoksen kertoja alkaa jo lapsena  stalkata Alf Holmia, josta tulee muutaman mutkan kautta muusikko-säveltäjä. Aikuisena hän kirjoittaa Holmista romaania, missä  häntä ohjaa kirjoittamisen opettaja. Ohjaaminen ei kylläkään opettajaa juuri kiinnosta. Hän hankkiutuu tästä riesasta eroon heti, kun se on mahdollista. Tilannetta tarkkailee ja kommentoi paikallinen kulttuurivaikuttaja Odin Sikström, joka tosin on jo kuollut. Merkittävä rooli on myös Schalinin perheellä, heidän - varsinkin Maggi-äidin - sosiaalisella verkostollaan ja tyttärillään.

Kerronta etenee kuin kissa. Se tassuttelee eteenpäin humoristisen leppoisana jutusteluna,  kynnet  piilosssa. Mutta ne ovat olemassa ja ne ovat terävät. Pikkukaupungin paremmat ihmiset yrittävät pitää julkisivunsa puhtoisena.  Pitää olla kunnollinen tai ainakin näyttää siltä. Törttöillä saa, mutta siitä ei saa jäädä kiinni. Taustalla häilyy  painostava salaisuus. Nuori nainen Valborg Fellman on hirttäytynyt vähän ennen teatteriesityksen alkua. Miksi? Oliko se varmasti itsemurha, jollaiseksi se tulkittiin? Tapaus vaivaa vielä vuosikymmenien kuluttua Hajje Schalinia, joka aikoo tehdä siitä animaation.

Tämä hirttäytymismysteeri tuo etäisesti mieleen Månika Fagerholmin romaanin Amerikkalainen tyttö ja televisiosarjan Twin Peaks. Kuka murhasikaan Laura Palmerin? En tiedä, onko Valborgia käsitelty jo trilogian ensimmäisessä osassa ja aikooko Sund avata keissin kolmannessa vai antaako hän pikkukaupungin säilyttää salaisuutensa.  Hajje Schalinilla on joka tapauksessa omat epäilyksensä. 

Alf Holmia puolestaan kiskovat eri suuntiin äidin odotukset (kunnonnollinen porvarillinen ammatti on hankittava), musiikinopettajien havainnot (Alf on lahjakas) ja omat esteet (haluan soittaa mutta en esiintyä). Lopputulos: Alf seuraa tähteään, hänestä tulee se joksi hänet on tarkoitettu. Se merkitsee etäisyyden ottamista lapsuudenkotiin ja sen arvoihin. Fyysisesti Alf ei kuitenkaan pääse eroon kotiseudustaan.

Neljänkymmenenseitsemän minuutin pituisessa orkesterikappaleessa "Lakeuden kutsu" kuullaan ensimmäisen kerran sävelkieltä, josta tulee tunnusomainen suurelle osalle Alf Holmin musiikkia: muutama sointu toistuu yhä uudelleen ja vähitellen muuttuu ja haipuu, ja samaan aikaan päälle piirtyy melodiakiehkuroita, jotka hiljenevät ja tilalle tulee uusia. Toisinaan musiikin virta katkeaa äkisti ja saa aivan uuden suunnan.

Tämä Holmin musiikin luonnehdinta voisi kuvata myös Sundin ilmaisutapaa, jonka hän hallitsee ammattimaisen varmaotteisesti. Kokonaisuus on ansiokas, vaikka paikoin vähän uuvuttikin.

Lisäys 10.12. Jäi vielä askarruttamaan tuo Holmin sävellykselle annettu nimi Lakeuden kutsu. Miten siihen pitäisi suhtautua? Tiedän, että on olemassa samanniminen biisi ja Antti Tuurin romaani ja sen pohjalta tehty elokuva. Itse ajattelisin, että nimi on silti ironiaa tai vitsi. Samoin olettaisin, jos joku savolainen nykysäveltäjä antaisi teokselleen nimeksi "Savonmaan syli" tai "Kallaveden kimallus". Savolaisena en kuitenkaan ihan tajua pohjalaisia. Ehkä he totisina törökkeinä suhtautuvat lakeuteensakin tosissaan. Että se mikään vitsi ole, prkl.

torstai, 6. joulukuu 2018

Orava - tuo hauska kiusanhenki

Lintujen talviruokinta on tullut taas aloitettua. Samoille apajille tulevat tietysti myös oravat. Oravat ovat hauskoja veitikoita, mutta välillä niiden kanssa taistellessa nousee savu korvista. Ne ovat ravinnon hankinnassaan sinnikkäitä, nokkelia ja taitavia. Yleensä ne voittavatkin ihmisen 10 - 0.

Ripustetaanpa  siis lintulauta oksantynkään, niin kauaksi rungosta kuin mahdollista. (Sopivaa, pitempää oksaa ei puissa ole.) No niin, orava saapuu tutkailemaan tilannetta. Voisiko maasta käsin hypätä lintulaudalle? Ei. Pitää hypätä puunrungolta. Ensimmäinen hyppy epäonnistuu ja orava putoaa maahan. Uusi yritys ja epäonnistuminen. Vähitellen orava kuitenkin oppii. Ensin se jo osuu lähes aina lintulaudan katolle ja pysyy siinä hetken. Lopulta se ymmärtää pitää tiukasti kiinni niin kauan kuin lauta heiluu ja aloittaa  syömisen vasta, kun liike vaimenee. Kun masu on täynnä pähkinöitä, kenties myös auringonkukan siemeniä, orava tunkee niitä poskeen ja vie  jemmaan  kuusenjuurakon ja ison kiven alle.

Ei hyvä. Niinpä puinen lintulauta vaihdetaan metalliseen lieriöön. Hähhää, siihen eivät varmaan kynnet tartu, kun katon pinta-alakin  on pienempi kuin puisessa lintulaudassa. Paitsi että tarttuvat. Uusi opetteluvaihe kylläkin tarvitaan, mutta sitten oravat istuvat lieriön syöttöorsilla ihan muina oravina. Lisäksi ne päättävät  tuunata syöttölaitetta. Siinä on siemenien nokkimista varten kolme pyöreää  reikää, joita reunustaa muovinen kaulus ja alareunassa oleva orsi. Oravat repivät nämä muoviosat irti, jolloin reiät suurenevat ja pähkinöitä saa helpommin poskeen. 

Vaihdetaan rikkoutunut syöttölaite uuteen. Tällä kertaa ostetaan metallinen "kerrostalo". Talon ikkunat ovat muoviläpysköitä, ja ruokaa saa vain alhaalta. Ilmeisesti se tapahtuu oravien mielestä liian hitaasti, koska ne repivät muovi-ikkunat irti. Sitten syöttölaite onkin jo käyttökelvoton.

Mutta periksi ei anneta. Vanha puinen lauta ripustetaan taas oksaan, mutta uusi laitetaan maahan työnnetyn varren päähän. Odotuksen mukaisesti oravat kiipeävät vartta pitkin lintulaudalle, mutta se on yllätys, että ne eivät jätä lintulautaa rauhaan. Tällä kertaa lintulauta on muovinen. Ensi töikseen oravat järsivät suuremmiksi ne aukot, joista siemenet ja pähkinät valuvat alustalle. Sitten ne jostain kumman syystä nakertavat pois ne reunat, jotka estävät siemeniä valumasta syöttöalustalta maahan!

Mitähän seuraavaksi keksisi? Ratkaisuksi tuli koirien kauluri, siis se tötterö, joka estää koiraa nuolemasta  esim. leikkaushaavaa. Se kiinnitettiin rautalangalla  lintulaudan alapuolelle. Sen olisi tarkoitus estää oravia kiipeämästä lintulaudalle. En hetkeäkään usko, etteivätkö oravat ratkaisisi tätäkin ongelmaa. Viritelmässä on pieniä rakoja, joista varmaan voi aloittaa reiän järsimisen kaulurin tyveen - ja se on siinä.

Oravat saisivat toki ottaa osansa lintujen sapuskasta. Niiden puuhastelua on hauska seurata. Mutta heiluhännät saisivat pysyä kohtuudessa. Muistavatko ne edes, mihin ovat jemmanneet mahaan mahtumattomat pähkinät? Ja ennen kaikkea ne saisivat jättää syöttölaitteet rauhaan.  Ehtisi sen ruoan hitaamminkin syödä.

maanantai, 3. joulukuu 2018

J. Pekka Mäkelä: Hunan

 Olisin varmaan lukenut J. Pekka Mäkelän romaanin Hunan,  vaikka siitä ei olisi tullut Finlandia-ehdokasta. Syy on sen kiinnostavassa aiheessa. Jo teoksen nimi viestii, että nyt ei olla koti-Suomessa vaan Kiinassa. Tapahtumat ajoittuvat vuosiin 1935 - 1946, jolloin  Kiinassa elettiin sekasortoisia aikoja maan sisäisten valtataisteluiden ja japanilaismiehityksen vuoksi. Olot rauhoittuvat vasta sodan jälkeen, kun kommunistit nousivat valtaan. 

Teoksen keskeiset henkilöt ovat suomalaisia lähetystyöntekijöitä, jotka työskentelevät syvällä Kiinan sisämaassa. Yksi heistä on Mäkelän kummitäti Helvi Söderman, jonka autenttisia päiväkirjamerkintöjä on mukana teoksessa. Lähetystyö ei ole vain käännyttämistä ja jumalanpalvelusten pitoa, vaan esimerkiksi koulun ylläpitoa ja opettamista. Lähetysyöntekijät ovat tekemisissä paitsi kiinalaisten, myös muiden eurooppalaisten kanssa, joista on eniten esillä sveitsiläinen Johann Caspar Wolff, joka saapuu Kiinaan samalla laivalla kuin Söderman. Hänen tavoitteenaan on kirjoittaa Kiina-aiheinen kirja. Enimmäkseen Wolff kuitenkin etsii itseään ja tarkoitusta elämälleen, ja naista.

Teoksen kiinalaisia oli aluksi vaikea hahmottaa. Kuka nyt onkaan Lung Po-Shan, olikos se nyt se kokki, ei kun se jolla on kaksi vaimoa vai onko sittenkään? Tarinan edetessä heidät hahmottaa paremmin, mutta jotenkin persoonattomiksi useat jäävät. Ehkä se on tarkoituskin? Tarkin kuva piirtyy nuoresta tytöstä nimeltään Liu Chin-Chin. Japanilaiset sotilaat ovat raiskanneet Liun ja tappaneet hänen äitinsä. Se on naisen osa miesten konflikteissa, on aina ollut ja on yhä, jopa oman aikamme  Euroopassa ja kaikkialla muuallakin.

Lähetystyöntekijät joutuvat kyseenalaistamaan - vai pitäisikö sanoa uskaltavat kyseenalaistaa - oman työnsä merkityksen. Kiinan kulttuuri on vanhaa eikä alueella ole puutetta uskonnoista, vaikka ne ovatkin "pakanauskontoja". Mitä tarjottavaa kristinuskolla ja länsimaisilla ihmisillä on? Vastaukset vaihtelevat, ja kutsumuksesta luopujiakin on. Kiinalaiset puolestaan joutuvat miettimään, kenen joukoissa aivan konkreettisesti seisovat. Yrittääkö kaikin voimin pysyä sotatoimien ulkopuolella, ellei, onko valinta kuomintang vai kommunistit. Jotkut näkevät yhtäläisyyttä kristinuskon opetuksien ja kommunistisen ideologian välillä. 

Kun pahin sekasorto on ohi, lähetystyöntekijät pääsevät vihdoin lähtemään maasta. Teoksen kiinalaisten henkilöiden kohtalo on karumpi. Kuten tunnettua, kommunistit voittivat maan sisäisen taistelun, mutta sitten oli vielä edessä kulttuurivallankumous. Nyky-Kiinaan teos ei ota kantaa. 

Hunan on periaatteessa kiinnostava teos. Luulen kuitenkin, että se olisi hyötynyt tiivistämisestä. Nyt tuntuu, että tarinan eteneminen on  hidasta ja vähän hajanaista jutaamista, jonka aikana henkilöt eivät suuremmin muutu ja sotakin on sotaa, kauheaa toki.

sunnuntai, 2. joulukuu 2018

Vanha hevosmies tilittää

No isällähän olj vielä jokunen työruuna, vanahasta muistista. Eihän niillä ennee paljo töitä  tehty,  perunan kylyvövako suatettiin vetästä ja talavella ajettiin pientä harvennuspuuta pihhaan. Mutta siinä kumminnii perehyin hevosiin ja tykkäsinkii niistä. Jossain vaiheessa sitten ostettiin nuapurin kanssa semmonen olevinnaan ravihevonen. Kyllä se siellä ratalla juoks ja laukkas, joo, mutta kaurojaan ei tienannu, eikä kyllä kuviteltukaa että se mikkään rahasampo olis. Semmonen harjotuskappale. Tyttö olj siihe aikaan jo teini-ikänen ja se sillä sitten enimmäkseen ratsastel. Mutta siitä sain kipinän ravveihin ja ajatuksen, että ruppeisin hevosia valmentammaan, kun  karjanpito alako olla kannattamatonta ja ois vuatinu isot uuvistukset. Ja lapset sano, että eivät ruppee sitä jatkamaan. Että revippä siitä.

Muutaman puten sitten hommasin ja myöhemmin tulj ensimmäinen lämpönenkii. Poika jonnii verran kiinnostu alasta ja aloin jo rätnäillä, että pojan kanssa mäntäs etteenpäin ja tyttö vois autella ainakii viikonloppusin. Vierasta työvoimoo ei kannattanu ees aatella. Kovasti yritin mielestän opiskella sitä alloo vanahoilta hevosmiehiltä kyselemällä ja poika olj sitten ammattitallilla töissä ja opettelj ajammaankii. Se tulj sitten tähän takas ja tavoitteena olj, että otetaa vieraita hevosia valamennukseen. Ja suatiinkii joitain enimmäkseen tästä läheltä. Tarkotus olj, että kun suahaan homma pyörimään, niin sitten kohennettaan paikkoja. Laitetaan hiittisuoroo ja kävelykonetta sun muuta.

Ei niitä koskaan laitettu. Ensin kyllästy poika. Se sano, että ei näillä teurailla menesty pirukaan. Suapihan sitä niin ajatella, mutta se sano sen omistajalle. Se vei ne pari koniaan pois. Uusia ei suatu pitkään aikaan tilalle. Hyviä ois pitäny suaha, että ois tullu vähän menestystä ja mainetta, mutta misteepä niitä väkisin otat. Poika sitten sano, että tämä valamennus on nyt nähty. Hän ruppee lainakuskiks. Aattelin, että mikäpä siinä. Raskasta työtähän se on hevosten kanssa telekkuaminen. Jospa piäsis vähän helepommalla kun vuan istuu kyyvissä.

Mutta sitten alako koko alakii muuttua. Ruvettiin puhummaan  niiku  asiakaspalavelusta. Palavelusta! Aattelin, että palavelijat ja tallirengit on erikseen, isännät on isäntiä. Meijännii suvussa ollu niin kauvan kun isännänviirin vuosluvusta näkkyy. Ainahan sitä sais maita ja manttaalia olla enemmän, mutta sen verran on kuitiinnii mehtee, että ei tästä ihan kerjuulle jouvu, vaikka kittuuttamista elämä enimmäkseen on.

Niin poika sitten yrittel sitä lainakuskin urroo. Iltaraveistahan sitä on aloteltava, mutta sinne ura sitten lässähti. Ei se suannu isojen poikien hevosia ajettavaks. Eikä se tainnu oikein viihtyäkkään niissä kuvioissa. Sen harvan kerran kun voitti ja ois pitänyt huastettaelijalle jottain sannoo, poika män ihan vaikeeks. Että ei oikeen irronnu analyyssiä juoksun kulusta. 

Vähitellen homma sitten kuivu kokonaan kassaan. Ei tullu meistä pojan kanssa niitä ukkoja, joita vilimataan  ja huastaellaan isojen voittojen jäläkeen televiissioon vai mihinkä ne jutut nykyään laitetaan. Poika? Enimmäkseen se kaet on työttömänä, kun jäi ne koulut käymättä. Ei se paljo asioistaa kerro. Joskus pistäytyy. 

Oonko katkera? En tiijä, ehkä jottain on jiäny mieleen kaihertammaan. Että vaikka yrittäs niska limassa eikä silti  menesty...mutta  erräät ne vuan pyyhkäsöö vaevattoman olosesti ohi, kuvvaannollisesti ja kirjaimellisesti. Tuntuuhan se epäoikeuvenmukaselta. Kyllä vielä seuroon  ravija ja kirjotan sinne keskustelupalstalle, mitenkä huonoja jottii kuskit  ja stutiopellet on. Kehun  niitä vanahoja kuskija, Jomppee ja Akuva ja joskus Perttusta ja Vuari Hietasta. Poika on neuvonna.  Että sillä tavalla vielä osallistun tähän ravihommaan. En muuten.

P.S. Jos joku kuvittelee, että yllä oleva tarina kuvaa omaa, sukulaisten tai tuttavien elämää, niin EI kuvaa.  Tarina on mielikuvitusta. Mahdolliset yhtäläisyydet ovat pelkkää sattumaa.

(Klo 22.25 muutettu otsikkoa ja viilattu paria muutakin kohtaa sisältöä muuttamatta; ja vielä 3.12. muutettu muutama pikku juttu; yhä 4.12. muutettu jokunen sana tai lauserakenne)