tiistai, 9. toukokuu 2017

Miki Liukkonen: O

Pidin kovasti Miki Liukkosen esikoisromaanista Lapset auringon alla. (Ennen romaania Liukkonen oli jo julkaissut pari runokokoelmaa.) Kun huomasin, että Liukkoselta on ilmestynyt uusi romaani, varasin sen heti kirjastosta. Pakko myöntää, että hiki nousi otsalle, kun kävin noutamassa teoksen, n. 850-sivuisen tiiliskiven. Olen varmaan sanonut tässä blogissa ennenkin, että minusta sopiva mitta romaanille on 300 sivua:) Vähemmän on useimmiten enemmän.

Kirja ajelehti muutaman viikon ajan yöpöydältä sohvapöydälle ja takaisin, kunnes päätin ottaa itseäni niskasta ja aloitin lukemisen. Ensimmäiset 200 - 300 sivua menivät wau-efektin vallassa. Tässä kirjoittaa tuleva nobelisti! Toivottavasti löytyy kansainvälisiltä markkinoilta laatukustantaja ja osaava kääntäjä. Vähitellen aloin uupua ja kiusaantua. Tuntui, että hukun yksityiskohtien vyörytykseen. Sama tunne saattaa vallata esimerkiksi Orhan Pamukia lukiessa, joten tavallaan se on hyvä merkki. Sitä paitsi en ole  toistaiseksi hukkunut enkä hylännyt Pamukia. Mutta mistä kiusaantuminen? Kenties siitä, että aloin yhä enemmän miettiä - kunnon selitystä keksimättä - mihin Liukkonen oikein pyrkii ja pitääkö johonkin edes pyrkiä. Voisinko lukijana hyväksyä sen, että teos vain "on", että se on omalakisensa autonominen kokonaisuus, jossa lukija voi vaeltaa ja jonka ominaisuuksista voi kiinnostua ja nauttia vailla selityksen ja tulkinnan pakkoa. En tiedä. Joka tapauksessa tämä teos on kuin kaleidoskooppi, josta  ravistautuu esille aina uudenlainen mutta yhtä kaikki pirstaleinen näkymä. Lukija tuntee seisovansa Citizen Kanen hajoavien todellisuuksien peilisalissa.
 
Liukkonen kylläkin antaa itse yhden selityksen. Teoksen koko nimihän on O - romaani (tai yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat). Tavoite on megalomaaninen; kaipa sen ilmaisemiseksi tarvitaan kunnon vyörytystä. Liukkosen mielikuvituksella ei ainakaan ole mitään rajaa, ja työtäkin on riittänyt. Siitä Liukkonen kertoo esim. Yle:n haastattelussa. Henkilöitä on noin 100 (en laskenut itse vaan kuin jostain), joukossa jokunen tavis, enemmistö originelleja ja siipirikkoja. Joku on veneen alla Espanjassa, toiset Tanskassa, ydinporukka Suomessa. On kirjallisuudentutkijaa, fyysikkoa, muusikkoa, jos joitakin maailmanselittäjää, jotka tuovat kirjan sisältöön oman universuminsa, tieteen- ja tiedonalansa, fobiansa, neuroosinsa jne.  On jopa romaneja, joilla on Tuomarinkartanossa täysveriarabi, kaikista nopein. (Tjaah, en ole kuullut, että Suomessa järjestettäisiin laukkakisoja; ehkä tämä hepo kilpailee ulkomailla:)
 
Olen nyt lukenut Liukkosen kirjasta kaksi kolmasosaa ja joudun palauttamaan sen kirjastoon. En saa jatkettua laina-aikaa, koska kirjasta on (tietenkin!) varauksia. Palaan asiaan, kunhan saan teoksen uudestaan käsiini. Välitilinpäätöksenä sanoisin, että teos on nerokas. Nero ja nerokas ovat  rasitteisia sanoja, mutta parempaakaan en tähän hätään keksi. Mutta onko nerokas teksti myös koskettava ja merkityksellinen, siis itselleni, vai jääkö se minun mielessäni kellumaan omaan fiksuuteensa ilman että kymmenen vuoden kuluttua muistan siitä juuri mitään? Saa nähdä. Paljon puntaroin myös teoksen laajuutta. Tuoko muhkea vyörytys siihen sellaista sisällöllistä lisäarvoa, jota ilman se olisi "huonompi" tai jota ilman jääminen olisi lukijalle tappio?  Ollessani jossain sivulla 500 ajattelin, että ei. Ehkä olen eri mieltä, kun joskus seikkailen 750. sivun tienoilla. Otan huomioon myös sen mahdollisuuden, että olen liian pöhkö tämän kirjan lukijaksi. Toistaiseksi pidän kuitenkin kliinni näkemyksestäni, että vähemmän on enemmän, useimmiten.
 
(18.15 lisätty muutama lause)
 
 
 
 
 

 

 

 

 
 

 

 
 
 

 

tiistai, 2. toukokuu 2017

Salme Mujunen: Koiran rakenne - laaja oppimäärä

Salme Mujusen teos Koiran rakenne - laaja oppimäärä on totisesti nimensä veroinen: sisältäähän se lähes 800 A4-kokoista sivua. Jos on luullut koiran rakenteesta jotain tietävänsä, tämä teos palauttaa maanpinnalle; tiedot osoittautuvat ehkä oikeansuuntaisiksi mutta ylimalkaisiksi. Itse muistelen lukeneeni jonkin englanninkielisen esityksen aiheesta ja omassa kirjahyllyssä on myös Riitta Ahon Tavoitteena terverakenteinen koira, laajuudeltaan n. 70 sivua. Sivumäärän ero Mujusen kirjaan verrattuna on melkoinen!

Mujusen teos parustuu Olof Roigin tunnetulle tyyppiopille, jossa rodut luokitellaan ravaaja-, laukka- ja voimatyyppisiin. Toki Mujunen huomauttaa, että monet rodut ovat sekatyyppejä. Esimerkkeinä kuitenkin käytetään enimmäkseen selkeitä tyyppien edustajia kuten saksanpaimenkoiraa ja porokoiraa, vinttikoiria sekä rottweileria ja bulldogeja. Selkeyden vuoksi ratkaisu on varmaan perusteltu, mutta ei ehkä palvele parhaalla mahdollisella tavalla sekatyyppien harrastajia. Itse ainakin olisin kaivannut muutamaa valaisevaa esimerkkiä siitä, miten sekatyyppisen koiran "eri paria" olevat rakenneosat toimivat yhdessä - tai varsinkaan eivät toimi. (Varmuuden vuoksi totean, että laajaa ja perusteellista teosta lukiessa keskittyminen välillä myös herpaantui varsinkin, kun pyrin klaaraaman kirjan mahdollisimman nopeasti. Voi olla, että minulta on jäänyt tällainen erittely yksinkertaisesti huomaamatta.)
 
Neljäntenä tyyppinä Mujunen ottaa esille kondrodystrofiset rodut. Niiden esimerkkirotuina toimivat pääasiassa mäyräkoirat ja corgit, harvemmin muut kuten westiet ja jackrusselit. Havannankoirakin vilahtaa tekstissä. Ensin Mujunen huomauttaa, että vasta 2000-luvulla on herätty huomaamaan eturaajojen käyryyden todellinen luonne ja sen merkitys koiran oman elämän kannalta. Sitten hän toteaa: Muutamien rotujen kohdalla eturaajojen saippuointia ja analysointia tehdään jo ilahduttavasti ennen yksilöiden jalostuskäyttöä. (--) Mm. havannankoirakasvattajat Suomessa ovat tässä mielessä erittäin valveutuneita ja tiedostavia. Hienoa, jos tämä pitää paikkansa.
 
Itse olen omistanut vaivaiset kuusi havannaa, joten mitään laajempaa merkitystä ei tämän koiraporukan ominaisuuksilla ole. Joka tapauksessa kolme niistä on mielestäni ollut suoraraajaisia, nimittäin Tuisku, Pilvi ja Luna, isoäiti, tytär ja tyttärentytär. (Eri asia, millaisiksi ne olisivat Mujusen syynissä osoittautuneet...) Kolmella muulla on ollut/on lievää käyryyttä raajaluustossa ja/tai etukäpälien ulkokierteisyyttä, mihin muu luustokin toki vaikuttaa. Ajattelisin kuitenkin, että  käyräraajaisuuden vastustamiseen pitäisi havannankoirien kasvatuksessa olla hyvät mahdollisuudet; kondrodystrofian taakse ei ole syytä ikään kuin piiloutua.
 
Tekstin lisäksi Mujusen kirjassa on suuri määrä harjoituksia. Niitä en ruvennut tekemään muuten kuin silmämääräisesti. Joskus vastasin oikein, joskus väärin. Tarkoitus olisi palata muutamiin avaintehtäviin ja lopputestiin.
 
Mujusen teos on mielenkiitoinen paitsi sisällöltään, myös - miten sen nyt sanoisi - asenteeltaan. Koiran rakenteeseen on perehdytty suorastaan apinan raivolla. Joitakin kaavioita, taulukoita sun muita tarkastellessani ajattelin jopa,  riittäisikö vähempikin, pysyisikö fokus selkeämpänä ilman hillitöntä pikkutarkkuutta? Eräs sukulaiseni näki pöydälläni Mujusen kirjan. Häntä  kiinnosti  nimenomaan jyhkeän teoksen todentama tinkimätön paneutuminen: - Kirjako käsittelee vain koiran rakennetta? - Kyllä! - Ajatella! Tämä sanottuna kunnioittavasti.
 
Mujusen teos ei ole mikään jokaisen kotikoiran omistajan aapinen. Se on tavoitteellisen kasvattajan ja ulkomuotuomariksi tähtäävän tai sellaisena jo toimivan oiva apuri.  Sen lukeminen vaatii viitseliäisyyttä mutta on palkitsevaa. Teoksen käsitteleminen on fyysisesti raskasta. Mietin, olisiko kansio käyttökelpoisempi varsinkin niiden kannalta, jotka tekevät myös kirjan harjoitustehtävät.
 
P.S. En löytänyt Mujusen kirjasta painovuotta; esipuhe oli kirjattu vuonna 2015. Painovuoden puuttuminen on nykyisin valitettavan yleistä ja johtunee siitä, että monet kirjat kuten tämäkin on painettu ulkomailla, esim. Virossa. Painovuodella olisi kuitenkin merkitystä silloin, kun pitäisi tietää kahden tai usemman tekstin keskinäinen järjestys. Kumpi on julkaistu ensin ja on siten voinut vaikuttaa jälkimmäiseen jne.
 
(19.55 korjattu muutama ilmaus, samoin klo 23.05)
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 

 

 

 
 

 

perjantai, 28. huhtikuu 2017

Rosita-havaneesi 2 vee!

Hauska Höyräke Rosita The Sylikoira täytti kaksi vuotta. Onnittelemme! Vuodet vierivät vinhaa vauhtia. Ihan äskenhän Rosita tepsutti kuvioihin, ja nyt se on periaatteessa aikuinen. Mitä nyt vähän lapsellisuutta pukkaa, ja turkki on vielä vaiheessa.

Rosita on temperamenttinen ja värikäs persoona. Sen kanssa saa nauraa - ja välillä pitää laskea kymmeneen, ettei tulisi sanottua pahasti. Ensimmäisenä ikävuotena Rositan lempiharrastuksia oli purukumien ja paperinenäliinojen pyydystäminen. Niitä sai sitten kaivaa sen suusta. Nice! Toisena talvenaan se unohti purukumit kokonaan ja hyökkii nenäliinoja kohti lähinnä  muodon vuoksi. Komento EI tehoaa hyvin. Mutta mutta. Rosita rupesikin napsimaan suuhunsa lunta. Tai niin luulin, kunnes se eräänä päivänä  oksensi hiekoitussepeliä, siis 3 - 4 pientä kiveä! Olipahan taas EI-sanalle käyttöä. Vahdin kuin haukka Rositan jokaista askelta, mutta kun mukana on toinenkin koira ja kävellään muutama kilometri, aina se jossain välissä onnistui kiven nappaamaan. Aloin jo harkita kuonokopan laittamista, mutta ei tarvinnut: Rosita lopetti kivien syömisen.
 
Olen tietenkin miettinyt, oliko kivien nielemiseen jokin syy, oliko se jonkin  elimistön häiriötilan oire. Päällisin puolin Rositan vointi on joka tapauksessa ollut normaali, joten ehkä se oli vain pentumaisuutta. Sitä paitsi pikku kivet muistuttavat kovasti Brit-merkkisiä palkkionameja, joita käytin varsinkin silloin kuin Rosita oli pentu. Vaihdoin ne toisenmallisiin ja -merkkisiin, ettei ainakaan samankaltainen ulkonäkö houkuttelisi kivien syöntiin.
 
Nenäliinoistakaan Rosita ei ole täysin luopunut. Se pihistää niitä taskuista, vieläpä erittäin taitavasti. Annahan olla:  Kotona on pistäytymässä joku tuttava, joka istuksii nojaskissa. Rosita kiehnää siinä vieressä mukamas rapsuteltavana, mutta yhtäkkiä se kipittääkin voitonriemuisena poispäin  nenäliina suussaan. Se vie nenuskin omaan makuukoppaansa ja repii sen siellä. Rosita onnistuu pöllimään nenäliinoja jopa minulta, vaikka tiedän, että se yrittää tehdä niin.
 
Sylikoiran roolinsa Rosita ottaa tosissaan. Olen varmaan ennenkin kertonut, että Rositan on pakko, siis ihan pakko päästä sohvalla syliin sen sijaan, että se tyytyisi loikoilemaan vieressä. Tästä olemme vähän vääntäneet. On tietysti ihan herttaista, että koira istuu sylissä, mutta usein myös vaivalloista. Niinpä Rosita on saanut oppia, että aina ei syliin kerta kaikkiaan pääse. Se tyytyy osaansa - tai sitten ei. Muutaman turhan yrityksen jälkeen se loikkaa lattialle ja suunnistaa nojatuoliin. Kun kerran en saa istua sylissä, en sitten ole sohvalla ollenkaan. Ole vaan keskenäs! No, Luna tietenkin huomaa tilaisuutensa ja hyppää sohvalle, jolloin Rositaa alkaa harmittaa, että Luna on sohvalla, joten se pyyhältää takaisin sohvalle ja molemmat yrittävät punnertaa syliin...
 
Kaikista vuosikymmenien varrella omistamistani koirista Rosita on oppinut nuorimpana sisäsiistiksi. Melkeinpä sormilla pystyy myös laskemaan ne kerrat, jolloin se pissi sisälle. Asiaa auttoi toki kovasti, että sen pentuaika osui kesään, mutta kesäpentuja ovat olleet useimmat muutkin koirani. Pissimisessäkin Rositalla on omat koukeronsa. Koska se inhoaa märkyyttä, kurjalla säällä on kaksi vaihtoehtoa: joko pissi tirautetaan heti parkkipaikan reunaan (mainiota!)  tai sitten ruvetaan arpomaan, mihin sen voisi tehdä. Tähänkö? (Minuutti tai pari edestakaisin ramppaamista.) Ei. (Siinähän on lätäkkö tai ainakin lätäkön aihio tai siihen  voisi tulla lätäkkö, jos vesisade jatkuu vielä 10 tuntia.) Entäs tähän? Ei. (Jokin risu tai  ruohonkorsi sattuu ahteriin, kun kyykistyn.) Ehkä sittenkin tähän? Ei. (En ole pissinyt tähän ennenkään enkä pissi nytkään.) Kävellään sitten pieni lenkki ja kierretään kaikki suosikkipaikat. (En pissi, haluun takaisin sisälle.) 
 
Muutaman kerran olen vienyt Lunan sisälle turhaan kastumasta, ja Rositan kanssa on sitten jatkettu yrittämistä. Päivällähän asialla ei ole merkitystä, mutta yötä vasten tartteis se rakko tyhjentää. Kerran sitten ajattelin että olkoon, ruvetkoon vaikka yöllä vinkumaan päästäkseen ulos, nyt ei enää rampata sateessa.  Kas, Rosita oli pissimättä aamuun asti, eikä sillä aamullakaan ollut mikään kiire tarpeiden tekoon. En pidä pitkiä pissimisvälejä minään ihanteena, mutta toisaalta on myös turha väittää, etteivät kääpiökoirat voisi olla sisäsiistejä. Elleivät ole, vika on joko opettamisessa tai perimässä. Kumpaankin voi vaikuttaa.
 
Kun katson ikkunasta ulos, näen ankean takatalvisen maiseman. Tiedän, että Rosita ei tule rakastamaan kävelylenkkiä, joka sillä on kohta edessä. Sohjoa! Voi ällötys! Puutarhamökin pihallakin on vankka lumikerros; tähän saakka se on aina ollut vappuna lumeton ja koirat riemuissaan päästessään pihalle hillumaan. Mutta ennemmin tai myöhemmin aurinko, lämpö ja kuiva kesäkeli ovat täällä taas.  Silloin señorita Rosita, sisimmältään aito latino,  hymyilee  koko olemuksellaan.
 
(28.4. lisätty muutama lause.)
 
 
 
 
 
 
 
 

 

 
 

 

perjantai, 28. huhtikuu 2017

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Kirjaston palautettujen hyllystä osui käteen Shari Lapenan trilleri Hyvä naapuri. Lukaisin sen ilman ennakko-odotuksia tyyliin pessimisti ei pety. Enkä varsinaisesti pettynytkään. Toisaalta en kyllä allekirjoita takakansitekstin mainoslausetta Äärimmäisen koukuttava ja täynnä yllättäviä käänteitä. Olihan juonessa  käänteitä, mutta ei teos minua varsinaisesti koukuttanut.

Tarinassa on kyse kidnappauksesta. Annen ja Marcon esikoinen on puolivuotias, kun hänet siepataan pariskunnan ollessa naapurissa juhlimassa naapurinmiehen nelikymppisiä. Tapausta selvittelee poliisi Rasbach. Seuraa tavanomainen rikostutkinta, jonka kuluessa tietenkin heitellään vääriä vihjeitä ja ihmisistä paljastuu uusia puolia. Henkilöt eivät ole aivan muovisia, vaikka kliseisyyttä esiintyykin. Ja lopulta kaikki sitten selviää. Joo.
 
Hyvä naapuri on tusinaviihdettä. Sen voi lukaista nopeasti, jos ei ole parempaakaan tekemistä. Sitä voi suositella ns. kesälomalukemiseksi: löhötään puutarhakeinussa ja käännellään sivuja laiskasti. Ei haittaa, jos ajatus välillä harhailee ja lukusessio katkeaa kitkemisrupeamaan.
 
 
 
 

 

 

 

 
 

 

perjantai, 21. huhtikuu 2017

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Takakansitekstin mukaan Sara Stridsberg on Ruotsin merkittävimpiä nykykirjailjoita. Niin raskas on rakkaus on hänen neljäs romaaninsa. Stridsbergin omien sanojen mukaan romaani on omistettu kaikille joiden matka kulki Beckombergan sairaalan puiston ohi vuosien 1932 ja 1995 välillä. Kyse on suuresta mielisairaalasta aikana, jolloin myös Suomessa oli vastaavia laitoksia. Valtaosin niistä on  luovuttu hoitokäytäntöjen muututtua niin Ruotsissa kuin meilläkin. Joidenkin sairaaloiden (esim. helsinkiläisen Lapinlahden) lakkautusta on myös vastustettu. Sairaalaa on pidetty paitsi osana tuloksellista hoitoketjua, myös osana kulttuurihistoriaa.

Stridsbergin romaanin sairaalassa on hoidettavana keski-ikäinen, itsetuhoinen alkoholisti Jim, jota hänen murrosikäinen tyttärensä Jackie käy ahkerasti katsomassa. Olof, Paul ja Sabina ovat hoidokkeja, Inger on hoitaja ja Edvard psykiatri, Jimin sanoin läpeensä hullu, hänkin. Sairaala muodostaa suljetun, turvallisen pienoismaailman, jossa esimerkiksi Olof on asunut vuosikymmenet. Kun hänen on tullut aika lähteä, kotiuttava lääkäri kysyy, millaisena Olof näkee itsensä "vapaudessa".  - Makaan Hamngatanilla. NK:n edessä, käpertyneenä talvitakkini alle, kuuluu Olofin lohduton vastaus. Ja lohduton on Olofin kohtalokin.
 
Teoksen potilaat ovat mukavia hulluja. Heillä on ongelmansa, ja siinä sivussa he laukovat aforistisia viisauksia. Edes Paul, joka on tappanut vaimonsa ja makaa 14-vuotiaan Jackien kanssa, ei ole epämiellyttävä. Hoitohenkilökunta on pikantilla tavalla hassahtavaa,  boheemia ja rentoa. Nyt ei olla Yksi lensi yli käenpesän -tunnelmissa.  Sen sijaan kirja tuo mieleen Jorma Korpelan Tohtori Finckelmanin, jossa myös ollaan kultivoituneesti vinksahtaneita. Kaikessa - sanoisinko romanttisuudessaan - Stridsbergin teos henkii  syvää myötätuntoa ja ymmärrystä Beckombergan asukkeja kohtaan.
 
Stridsbergin teosta kannattelee   vivahteikas, runollinen kieli. (Suomentaja Outi Menna on taas kerran tehnyt hienoa työtä.) Siinä tekee mieli viipyillä, lukea lauseita uudestaan,  antaa kuvien hahmottua ja virrata mieleen.
 
Niin raskas on rakkaus ei ole poleeminen yhden totuuden tendenssiromaani, mutta se kysyy, millaisia seurauksia muuttuneilla hoitokäytänteillä on hoidokeille. On helppo sanoa, että ihmisiä ei saa säilöä laitoksiin laitostumaan. Mutta entä jos laitos tuntuu kodilta eikä sen ulkopuolella ole mitään, kuten Olof toteaa. Näitä olofeja hortoilee Suomenkin kaduilla ja yömajoissa. Omaiset kamppailevat jaksaakseen ja saadakseen läheiselleen hoitoa. Epätoivoisimmat tekevät rikoksen päästäkseen takaisin laitokseen. Rahako tässä ratkaisee vai joustamaton hoitoideologia?