Varasin kirjastosta Katja Ketun romaanin Brita-Kajsa heti, kun se oli mahdollista, ainakin kuvittelin niin. Sitten odotin. Ja odotin. Lopulta vilkaisin, monentenako olen jonossa:  jossain 140:nnen paikkeilla. Se oli niin toivotonta, että päätin kuunnella kirjan. Ratkaisu osoittautui onnistuneeksi.

Brita-Kajsa (o.s. Alstadius)  on Lars Levi Laestadiuksen puolison tarina; Brita-Kajsa on myös romaanin kertoja, äänikirjassa luontevasti koko ajan äänessä. Jälkisanoissa Kettu kertoo tehneensä runsaasti taustatyötä tutustumalla lähdemateriaaliin (luettelo tästä printtiversiossa) ja keskustelemalla asiantuntijoiden kanssa. Materiaali  kuitenkin kertoo lähinnä Laestadiuksesta; tietoa Brita-Kajsasta on vain vähän. Fiktion kannalta se on hyväkin: ahtaat raamit eivät patoa mielikuvituksen lentoa eikä teksti latistu raportoinniksi.

Brita-Kajsa oli nuori ja teoksen mukaan myös raskaana mennessään naimisiin Laestadiuksen kanssa. Sen jälkeen lapsia, kläppejä, syntyy toinen toisensa jälkeen, kaikkiaan 15. Sehän ei ollut tavatonta, jos vain nainen säilyi hengissä. Laestadius oli paitsi pappi myös, kasvitieteilijä, voisi  kai sanoa. Kummassakin roolissa hän ramppasi pitkin maita ja mantuja ja suhtautui suuripiirteisesti tosiasiaan, että oli aviomies ja isä. Kun lopulta yksi Laestadiuksen naisista (jalkavaimo ja äpärälapsi Brita-Kajsan sanoin) jää pappilaan asumaan, tulee Brita-Kajsan mitta täyteen ja jalkavaimo saa lähteä, huoripukki Laestadiuksen poissa ollessa. Mitäpä väliä kaiken maailman  lortoista ja varttipilluista, mutta omassa kodissaan Brita-Kajsa ei halua suvaitsevaisuuttaan venyttää.

Laestadiuksen elämässä tapahtui suuri käänne, kun hän raitistui ja tuli uskoon, siis siihen uskoon jota hän alkoi väkevästi julistaa. Se synnytti hurmoksellisen liikkeen, jonka perillinen nykyäänkin tuntemamme lestadiolaisuus on.  Hurmoksellisuus ilmeni mm. kielillä puhumisena ja seksuaalisväritteisenä kiihkona; nuoret naiset kiehnäävät Laestadiuksenkin ympärillä. Taas on Brita-Kajsalla kestämistä.   Laestadiuksen provosoima hurmoksellinen liike johti jopa kapinan tapaiseen, jonka jälkeen sitä pyrittiin patoamaan ja Laestadiuskin siirrettiin hommiin etelämmäs Pajalaan.

Seksuaalisuus on teoksen kantava teema,   keskeisempi kuin uskonto.   Brita-Kajsa ei  ole erityisen uskonnollinen, jos on kyse nimenomaan kristinuskosta opinkappaleineen. Lappilaisten tai saamelaisten luonnonuskonto istuu hänelle paremmin. Mutta  himoa tässä romaanissa riittää. Jossain lukija-arviossa tekstiä moititaan rivoksi.  Jaa-a. Vaikea sanoa, mikä oli rivoa 1800-luvun kontekstissa, mutta eipä tekstissä ainakaan peitellä mitään, vaan kerrotaan että kulli on kova ja vittu märkä ja sitten mennään, täällä ja tuolla. Se on elämää, ei sen enempää! Sitä paitsi Brita-Kajsan seksuaalisuus on hyvin positiivista, ja hän huoltaa vittuaan lempeästi, jotta se pysyisi käyttökelpoisena sekä toistuviin synnytyksiin että akteihin vielä silloin, kun hänellä jo alkaa olla ikää. (Huomautan kainosti, että  en ole rivo, käytän genitaaleista  Ketun tekstin sanoja.)

Lappiin asemoituvissa romaaneissa on usein estotonta seksiä. Olen funtsinut, onko se realismia vai eksotiikkaa ja miten lappilaiset itse ilmiöön suhtautuvat: tympiikö se heitä vai ovatko he siitä ylpeitä vai välittävätkö asiasta pätkääkään. Ilmiöhän sijoitetaan nykyään myös Lapin hiihtokeskuksiin kuten Saariselälle, josta iltapäivälehdet sitten repivät otsikkoja. Se mikä tapahtuu Saariselällä, jää Saariselälle! 

Seksin lisäksi toinen lukijan huomion vangitseva teoksen ominaisuus on kieli kuten Ketulla aina. Se on hämmästyttävän aistimusvoimaista ja vivahteikasta. Jonkin aikaisemman teoksen yhteydessä meänkielen tai Peräpohjolan murteen taitajat  kiukuttelivat, ettei kielestään kiitetty Kettu edes osaa näitä kieliä. Ymmärrän. Itseänikin ottaa raiveliin, jos savoa kirjoitetaan väärin; mikä tahansa haoska veäntämmine  ei todellakaan ole savoa. Mutta  savolaisena en siis tunnista Ketun kielen mahdollisia "virheitä".  Joitakin ilmauksia oudoksuin, kuten usein toistutta ilmausta tärviö tai sanontaa huonossa hapessa tai verbinmuotoa syömäti vs. syömättä tai syömätä jne. Oikein vai väärin vai onko sillä väliäkään; kirjailijahan on tehnyt haluamansa ratkaisut, ja jälkisanoissa hän kiittää kielenhuoltajaa, professoria!

Laestadius kuolee ennen Brita-Kajsaa, ja hänen kuolemansa on kuvattu tavattoman hienosti.  Kaikenlaista on koettu, eikä elämä ole ollut helppoa.  Mutta kyllähän Brita-Kajsa  tätä vastuutonta lahjakasta rohkeaa ketkua, huoripukkia, Lars Leviä, niin kovin rakasti, myötä- ja vastoinkäymisissä: Sinun rinnalla mie elin sen seittemän elämää. Nyt mie elän vielä yhen ja se on minun oma. (Sitaatti kirjoitettu kuullun perusteella.)

Paljon jää tässä käsittelemättä (esimerkiksi upeasti havannoitu ja kuvattu luonto), koska postaus ei voi olla liian pitkä, joten siirryn viimeiseen asiaan: kuuntelukokemukseen. Se oli mielestäni huikea, taitavana lukijana Eija Ahvo. Ensin ajattelin, että hän värittää tekstiä liikaa mutta totuin ilmaisuun nopeasti. Eläytyvä lukutapa sopii tähän teokseen erinomaisesti kuten myös Ahvon ääni Brita-Kajsan henkilöön. Voisi sanoa, että tekstistä ja luennasta syntyy kokonaistaideteos. Kiitos lukijalle! 

Kiitos kirjasta, taas kerran! Ja jos tämä romaani ei päädy Finlandia-ehdokkaaksi kuten kävi Kätilölle,  manaan suohon koko valintalautakunnan.

Olen lukenut kaikki Lina Wolffin suomennetut teokset. Niissä on aina jotain häiritsevää tai ärsyttävää tai sekä että, niin myös uutuudessa Ruumiit jotka hautasimme. Se on ansio ja syy lukea. Teokset raapivat mukavasti arkirealismin rajoja. Nyt kyseessä olevan teoksenkaan tapahtumissa ei ole ei mitään sellaista mitä ihmiset eivät kykenisi tekemään Silti tapahtumasarja on sillä lailla vinksahtanut, ettei lukija usko siihen "oikeasti" mutta ostaa sen osana teoskokonaisuutta, pöyristyneenä tai huvittunneena, miten milloinkin, ja nauttien.

Ollaan jossain Ruotsin junttilassa, Skånen takamailla, vaikka ei muistaakseni kovin kaukana suuremmista taajamista. Paikan ankeutta alleviivataan tämän tästä. Ihmisetkin ovat enimmäkseen reppanoita, niitä jotka ovat jääneet kun fiksummat ja tarmokkaammat ovat lähteneet. Tarinan kertoo Jolly. Hän ja hänen sisarensa Peggy ovat alkujaan kotoisin pohjoisesta, mutta vanhempien muutettua etelään ja kuoltua autokolarissa  he ovat joutuneet sijoitukseen etelään. Sijaisvanhemmilla, Leifillä ja Jennillä, ei ole omia lapsia, mistä Leif jaksaa syyttää Jenniä.  Perheellä on jonkinlainen maatila ja sikala ja autojen romuttamo; lisäksi vaimo työskentelee sikojen keinosiemennysasemalla. Resutaan eteenpäin miten kuten. Sitten tulee ensimmäinen raato, vahingossa, mutta ei vielä hautajaisia, koska se päätyy pakastimeen.

Sitten kuolee Leif - ja taloon astelee ja jää nuori Solbritt, Jennin kainaloinen. Kas, Jenni onkin bi. Porukka kasvaa, kun siihen hyväksytään kaksi chileläistä pakolaista, joiden oikeastaan pitäisi ilmoittautua viranomaisille. Ruumiita kertyy lisää, ja nyt ne jo haudataankin ja yksi poltetaan, kunhan tyyppiä on ensin kidutettu. Kaikki tapetut ovat pahantekijöitä, niin että paha se vaan saa palkkansa. Juu. Ja haudataanhan luonnollisen kuolemankin kohdanneet, ei sen puoleen.

Tarina on rujo ja samalla usein hauska, tragikoominen, groteski,  ei  mikään hupaisa vitsikokoelma. Ihmiset ovat taustansa ja elämän arpeuttamia. He ovat pettyneitä, tylyjä, jopa raivokkaita mutta myös lämpimiä tai ainakin hyväksyviä ja huolehtivia omiaan kohtaan, niitä joiden katsovat sen ansainneen. Huidellaanko lain väärällä puolella? Kyllä, mutta ketä kiinnostaa. Tärkeämpää on tehdä omasta mielestä oikein tai ainakin sinnepäin tai melkein, tai no, antaa olla.

Lina Wolffilla on ilmiömäinen kyky punoa tarina sekalaisista aineksista ilman että pakka hajoaa tyhjänpäiväiseksi silpuksi - ja lukija syö kädestä. Ei ihme, että tämäkin teos on voittanut August-palkinnon.

Näitä tulee kesällä luettua, sattumalöydöksiä kirjaston karusellista, selänlepuutuskirjoja puutarhahommien lomassa. Tällä kertaa käteen osui Shari Lapenan rikosromaani Vihan varjot.

Ja ei kun lukemaan, kun olen saanut laitettua kahteen lavakauluriin uuuden kerroksen ja ja täytettyä ne mullalla. Pellolla makaa alaston nuori nainen, jonka sisälmyksiä petolinnut repivät. (Niin, taas kerran vatvotaan nuoren naisen kuolemaa.) Käy ilmi, että tämä lukioikäinen tyttö on ollut kaunis, fiksu, herttainen ja suosittu ja jopa urheilullinen, koulun maastojuoksujoukkueen tähti. Oi että! Ensin epäilykset kohdistuvat hänen poikaystäväänsä, varsinkin kun käy lmi, että pariskunta on riidellyt ja tyttö halunnut erota. Poika on komea atleetti. Miten yllättävää! Sitten tulilinjalle joutuu koulun komea (!) liikunnanopettaja, jota tyttö on syyttänyt seksuaalisesta ahdistelusta. Tapaus on pyritty peittämään hiljaisuudella. Löytyy myös joku törkimys, joka on seuraillut tyttöä tämän työpaikalla kaupan kassalla.

Poliisin tutkimuksista kerrotaan itse asiassa melko vähän, ja niiden kuvaus vaikuttaa välillä epäammattimaiselta. Poliisin lisäksi tytön kuolemaa pyrkivät selvittämään myös hänen bestiksensä ja tämän kaveri. Murha saa tietenkin pienen paikkakunnan sekaisin ja varsinkin nuoret naiset pelon valtaan. Hankalinta on toki tytön yksinhuoltajaäidillä ja  epäiltyjen läheisillä: onko meidän poikamme tosiaan murhaaja; saalistaako kihlattuni teinityttöjä; miksi työtoveri tarvitsee minulta alibin, joka ei ole totta? 

Lopulta murha tietenkin ratkeaa. Oli helppo arvata, kuka on murhaaja. Vihan varjot on nopealukuinen peruspläjäys tässä genressä. Ei huono, mutta ei mitenkään omaperäinen eikä sen vuoksi mieleenpainuva.

Koska olen suht hyväkuntoinen eläkeläinen, ajattelin noin vuosi sitten, että voisin vielä olla hyödyksi muille ihmisille tekemällä vapaaehtoistyötä. Tiedän toki, että tutkimusten mukaan vapaaehtoistyö hyödyttää myös vapaaehtoisia itseään, joskus jopa enemmän kuin työn kohteita. Niinpä sitten menin muutaman organisaation vapaaehtoisille tarkoitetuille kursseille. En mainitse organisaatioita nimeltä, koska en halua kohdistaa niihin negatiivista huomiota. Kysehän on vain henkilökohtaisista kokemuksistani, ja joka tapauksessa järjestöt tekevät tärkeää työtä. 

Mutta näin kävi: Organisaatio A on lähi- ja paikallinen toimija, toki myös osa valtakunnallista organisaatiota. Kurssi oli mielenkiintoinen ja talven aikana olisi ollut tarjolla myös lisäkoulutusta, mutta ei tekemistä uudelle vapaaehtoiselle! Joskus loppukeväällä tilannetta toki pahoiteltiin. Ei jatkoon.

Kunnan hallinnoiman organisaatio B:nkin kurssi oli kiintoisa, tosin esille tullleet asiat olivat varsin samankaltaisia kuin A:n kurssilla. Heti kurssilla kävi ilmi, että organisaation kahdesta toimintatavasta toinen oli kutakuinkin kuollut kirjain, toinen paremmin hengissä. Niinpä minulla oli tilaisuus osallistua talven aikana toimintaan peräti neljä (!) kertaa, lisäksi oli tarjolla erilaisia kokoontumisia, joissa myös kävin. Ei jatkoon. 

Organisaatio C on valtakunnallinen toimija. Taas kävin kurssin, tällä kertaa vähän erilaisen kuin edelliset, ja lisäkoulutustakin on talven aikana ollut tarjolla. Tässä organisaatiossa saa itse päättää osallistumisensa määrän, mikä on tietysti aivan erinomainen asia. Vähitellen kävi ilmi, että vapaaehtoisten "menestymistä" myös seurataan. Vähän tympeää, mutta ehkä se on  tarpeen? Jatkoon silti.

Organisaatio D:kin on valtakunnallinen toimija. Sen kurssit ovat edellisiä vaativampia, eikä niille edes pääse vain oman ilmoittautumisen perusteella. Ennen kuin kerkesin pyrkiä kurssille, toiminnassa mukana oleva arveli, ettei tässäkään organisaatiossa niin hirveästi ole hommia ainakaan sillä sektorilla, jonne olisin ollut suuntautumassa. Jassoo! Ei väkisin. Ei jatkoon mutta harkintaan.

Nyt vapaahtoistyötkin alkavat jäädä kesätauolle. Tauolla voi fundeerata tilannetta. Luultavasti katsastan syksyllä vielä yhden järjestön eli SPR:n. Mutta mutta. Kaikki edm. organisaatiot järjestävät jatkuvasti (?) uusia kursseja. Tulee kyllä mieleen, että miksi. Senkö vuoksi, että rahoittajille pitää pystyä osoittamaan toiminnan aktiivisuus, jota kurssit demonstroivat?  Ymmärrän toki, että on vaikea arvioida, kuinka moni kurssitetuista vapaaehtoisista jää mukaan toimintaan tai kuinka moni entisistä lopettaa, mutta silti tuntuu, että kurssien järjestäminen on myös rutiinien pyörittämistä. Kun julkisuudessa on - enimmäkseen varmaan syystä - paheksuttu vapaaehtoistoiminnan rahoituksen supistamista, tulee kuitenkin mieleen, lähtisikö tältäkin sektorilta toimintaa järkeistämällä ja tiivistämällä jokunen miljoona vielä tähdellisempiin tarkoituksiin. Vapaahtoistyön kenttähän on laaja ja kirjava. Kaikki vapaaehtoistyö on jossain mielessä tärkeää, mutta kyllähän painotuksissa olisi eroja, jos ne vain haluttaisiin nähdä ja uskallettaisiin tehdä kipeät johtopäätökset.

Olipa kerran yhdistys, ja on vieläkin, jossa on erilaisia toimikuntia tehtäviä hoitamaan. Toimikunnassa X puhistaan, että aina samat tyypit saavat hoitaa kaiken. Toimikunnan ulkopuolella jupistaan, että aina samat tyypit päättävät kaikesta ja enimmäkseen myös hoitavat kaiken. Mutta siis, nyt toimikunta kuuluttaa, että kaikki voivat osallistua seuraavaan tuumailuun & suunnitteluun. Saataisiinko sillä konstilla uutta verta pakkiin?

Henkilö A on kiinnostunut tehtävistä, mutta ei haluaisi mennä kokoontumiseen, koska ei tunne sieltä ketään. Höh! Henkilö B ilmoittaa lähtevänsä mukaan. Hänkään ei kuulu toimikuntaan, mutta tuntee  joten kuten useitakin jäseniä. Näin sovitaan.

Henkilö B saapuu paikalle ja huomaa, että toimikunta on asettunut pöydän ääreen, jonkinlainen vetäjä istunee päädyssä, ja muutama istuu pöydän ulkopuolella, koska ei ole sen ääreen mahtunut. Sitten saapuu paikalle myös henkilö A ja tervehtii porukkaa. Muutama nyökkää, muutama vilkaisee ja selin olevat eivät reagoi mitenkään. Meneillään oleva keskustelu jatkuu.

Henkilö B tarkkailee tilannetta. Se on kai tavanomainen: vetäjä ja pari muuta ovat aktiivisia, kourallinen kommentoi muutaman kerran ja osa vaikenee. Tämän tästä nauretaan herakasti sisäpiirivitseille, joita B:kään ei ymmärrä. Henkilö A käyttää muutaman puheenvuoron. Lopuksi sovitaan seuraavan kokoontumisen ajankohta. Henkilö A ei merkkaa sitä muistiin. Miksi? kysyy B jälkeenpäin. - No, porukka vaikutti sisäänlämpiävältä, ei siihen oikeasti kaivattu uusia ihmisiä. Jahas!

B arvelee, että A:n tulkinta on turhan jyrkkä. Notkumalla muutamaan kertaan ulkokehällä päässee vähitellen lähemmäs ydintä ja lopulta sisäpiiriin. Mutta toisinkin voisi menetellä, funtsii B. Siis näin: 1) Asettaudutaan istumaan siten, että kaikki näkevät toistensa kasvot eikä kukaan varsinkaan jää toisten selkien taakse. 2) Kun uusi jäsentarjokas saapuu, tervehditään ja huomioidaan hänet muutenkin (kiva kun tulit, sanotaan nimet, täällä olisi vapaa paikka,  tms. mikä nyt tuntuu luontevalta). 3) Tulokas pyritään osallistamaan esimerkiksi reagoimalla hänen puheenvuoroonsa sen sijaan, että se tuntuisi olevan kuin ilmaa tai kysymällä häneltä jotain jne. 4) Tilaisuuden loputtua esim. vetäjä voisi vaihtaa muutaman sanan tulokkaan kanssa.

Eli tilaisuuden pitää olla tulokkaalle kaikin tavoin avoin ja vastaanottava eikä pois sulkeva. Auttaako se? Sitäpä minä en tiedä.