Ensiksi: kirkko tarkoittaa tässä evankelis-luterilaista kansankirkkoamme. Toiseksi: Huomenna äänestetään kirkollisissa vaaleissa, ja olen huomannut, että yhä vain vaalien (julkilausumattomana?) kiistana on naispappeus. Ei voi olla totta, paitsi että on.
Naispappeus hyväksyttiin 40 vuotta sitten, mutta vastustus ja venkoilu asian ympärillä jatkuu yhä. Kenenkään ei yksityishenkilönä ole pakko hyväksyä naispappeutta, mutta jos on kirkollisessa virassa, vaihtoehtoja ei ole. Joko hyväksyt naispappeuden teoriassa ja käytännössä tai eroat kirkosta ja perustat oman uskonyhteisön, oli se sitten kirkko tai kirkkokunta tai mitä ne nyt ovatkaan. Se olisi selkeää ja reilua kaikille. Kirkko itse saisi lopultakin jämäköityä ja pakottaa pullikoijat valitsemaan puolensa.
Olen ns. tapakristitty. En välttämättä käy kirkossa edes jouluna, eikä kirkko ei ole mukana arjessani muutenkaan, mutta instituutiona ja tradition säilyttäjänä kirkko ei kuitenkaan ole minulle täysin yhdentekevä. Koska olin täysin kypsynyt kiistaan naispappeudesta, erosin kirkosta noin 15 vuotta sitten, mutta liityin siihen viitisen vuotta sitten takaisin. Miksikö? No, ajattelin tukea kirkollisveroilla kirkon diakoniatyötä ja kulttuuriperinnön - kuten merkittävimpien kirkkorakennusten - säilyttämistä. Verojani ohjautuu tietenkin kaikkeen muuhunkin tarkoitukseen.
Tuntuu, että 15 vuodessa ei ole muuttunut mikään; samoja ongelmia jauhetaan yhä, mikä on sietämätöntä. Toki uutena on sitten rahojen riittäminen jäsenmäärän laskiessa. Mutta henkilökohtaisesti olen taas ratkaisujen äärellä: onko minulla kerrassaan mitään syytä kuulua kirkkoon? Tuntuu, että ei. Rahaahan voi kirkolle kanavoida muutakin kautta kuin veroina ja täsmentää, mihin tarkoitukseen ne menevät. Autan jo nyt esimerkiksi Kirkon ulkomaanapua. Mutta vatulointia ja kaksilla rattailla ajamista en ikuisesti halua rahoittaa.