Pikku nöppöskä, Hänen lempeytensä, Tassuterapeutti, Rosita the Sylikoira täyttää tänään yhdeksän vuotta. Onnittelemme!

Rositan vuosi on kulunut tutuksi tulleella tavalla; mitään mullistavaa ei ole tapahtunut. Vuosi sitten tehty sterkkaus on aiheuttanut turkin runsastumisen, joten turkista on tullut vaikeahoitoisempi kuin aikaisemmin, ei kuitenkaan mitenkään mahdoton. Painokin on päässyt vähän nousemaan, mikä on toki harmillista. Rositallehan ei voi syöttää mitä tahansa, joten en ole ainakaan toistaiseksi keksinyt sille sopivaa vähäkalorista ruokaa.

Talvella on myös liikunta jäänyt vähemmäksi pakkasien, nyt keväällä loputtomien kurakelien vuoksi. Niitä Rosita inhoaa, ja se pitääkin raahata jonkinmoiselle happihölkälle puoliväkisin. Rositalla on ollut aikaisemmilta koirilta peritty, vähän liian tiukka, hankalasti puettava ja  kovasti takuttava kurapuku, jonka käyttö on jäänyt satunnaiseksi. Nyt tilasin uuden mittatilauspuvun. Kun saan sen käyttöön, Rosita saa luvan ulkoilla kunnolla oli kuraista tai ei. Kovasti toki odotan kesää ja mökkeilyä, puutarha-alueen viehättäviä kujasia ja vieressä humisevaa naturametsää polkuineen. Se on toista kuin rapaiset, öljyisinä kiiltelevät kadut tai liejuuntuva puistokäytävä ja nurmikkoalue. Mutta kovin tiukassa tuntuu nyt kesän tulo olevan. Ei auta kuin olla kärsivällinen, vaikka välillä tuntuu, että savu nousee korvista räntäsateessa tarpoessa.

Vakavasti sairas ihminen lojuu , anteeksi: on hoidossa, leikkauksen jälkeen terveyskeskuksen vuodeosastolla. Paraneminen ei edisty odotetusti, tai ainakaan tavalla, jolla potilas itse oletti sen edistyvän. Ehkä hänelle ei ole kerrottu todellista tilannetta? Epätietoisuus on hänelle raskasta. Nyt hänelle kuitenkin ilmoitettiin, että  lääkäri leikkauksen tehneestä sairaalasta soittaa hänelle. Näillä näkymin tämä tarkoittaa sitä, että huonokuntoinen potilas joutuu keskustelemaan tilanteestaan potilashuoneessa vaivalloisesti kännykällä, kaikkien huoneessa  olevien ihmisten eli toisten potilaiden ja heidän luonaan mahdollisesti olevien vierailijoiden kuullen. Mistään yksityisyydestä ei ole puhettakaan! Miten tämä on mahdollista? 

Leikkauksesta on viitisen viikkoa. Koko tänä aikana potilas on kohdannut lääkärin vain kerran eli heti leikkauksen jälkeen. Vuodeosastolla on toki lääkäri, mutta hänen tehtäviinsä ei ilmeisesti kuulu potilaiden tapaaminen.

Lisäys klo 21.20: Kävin tapaamassa potilasta. Hän oli kaksi kertaa yrittänyt kysyä hoitajalta, mitä tämä lääkärin soitto kenties tarkoittaa. Hoitaja ei ollut vastannut mitään eikä reagoinut millään tavalla.  Ehkä hän ei tiedä tai hänellä ei ole lupa kertoa, mutta miksi tätä ei voi sanoa? Näin on tapahtunut aikaisemminkin: potilas kysyy mutta hoitaja ei ole kuulevinaan. Potilas ei ole dementikko. Hän on terävä, ennen sairastumistaan kaikista asioistaan itsenäisesti huolehtinut ihminen. Hän ei voi käsittää, miksi hänen asiansa eivät kuulu hänelle itselleen, miksi häntä ei kohdata ihmisenä vaan kohdellaan  kuin pakettia. Perushoito toki pyörii asiallisesti.

Tämä ei voi olla totta, paitsi että on. Lemmikkikissan loukuttaminen omistajan pihalta ja lopettaminen on saanut runsaasti julkisuutta. Kertaan tässä silti päätapahtumat:

Elokuussa 2022 villiintyneiden kissojen loukuttajat loukuttivat kastroidun, sirutetun ragamuffin-rotuisen  kollikissan omistajansa kesämökin pihalta. Omistaja oli pistäytymässä lähellä olevassa kaupassa. Palattuaan hän etsiskeli kissaa pihalta ja koska ei löytänyt sitä, kysyi vielä paikalla olleilta loukuttajilta, olivatko he kenties loukuttaneet hänen kissansa, leikatun kollin. Ei, vastasivat loukuttajat, he olivat ottaneet kiinni tiineen naaraskissan.

Kissan omistaja näki kuitenkin mökkinsä valvontakamerasta, että loukutettu kissa oli kuin olikin hänen kissansa. Hän soitti ja laittoi viestin loukuttajille ja ajoi sitten eläinlääkärin vastaanotolle. Siellä hän sain kuulla, että hänen kissansa oli jo lopetettu. Kaikki edm. tiedot ovat peräisin lehdessä olleesta jutusta; muuten en tiedä asiasta mitään.

Mutta ne omituisuudet. 1) Onko laillista mennä ilman lupaa yksityisalueelle kuten pihalle loukuttamaan kissoja? 2) Kissoja loukuttavien luulisi olleen paljon tekemisissä kissojen kanssa. Miten on mahdollista, että he luulivat leikattua kollia tiineeksi naaraskissaksi. Vaikka kollin pallit olisi poistettu, uroksen ja naaraan anatomiassa on toki muitakin eroja. 3) Miten on mahdollista, ettei eläinlääkärikään havainnut, ettei kyse ole kantavasta naaraasta. 4) Miksi hän ei tarkistanut, onko kissalla sirua, ellei loukuttajilla ole sirunlukijaa. 5) Omistaja teki asiasta rikosilmoituksen. Poliisi tutki asian, mutta syyttäjä päätti olla nostamatta syytettä. Perusteena on lehtitiedon mukaan, että "lemmikki on omistajalleen arvokas, mutta oikeudellisesta näkökulmasta kyse on ollut arvoltaan vähäisen eläimen lopettamisesta".

Voi pyhä jysäys! Ei kai tässä nyt raha ollut ratkaiseva tekijä, vaan täysin törkeä menettely! 

Lisäys 24.4. Vertailun vuoksi: Minulla on 9-vuotias havannankoira. Jos jätän sen kesämökin aidatulle pihalle ja menen itse sisälle tekemään ruokaa, saako sen varastaa pihalta tai portin ulkopuoleltakaan, jos portti on sattunut olemaan auki,  ja viedä lopettavaksi. Ei varmaakaan, vaikka sen rahallinen arvo on tuskin kummoinen.   Entä jos kiinni otetaan kantava narttukoira. Saako sen lopettaa ilman, että yritettäisiin selvittää, kuka sen omistaa? EI. Miksi siis kissat ovat lainsuojattomia? En ymmärrä

 

Kuten ytimekäs nimikin vihjaa, Hanna-Riikka Kuisman romaani Korvaushoito kertoo huumeriippuvuudesta ja siitä irtautumisesta. Kuisma hieroo huumeriippuvuuden  koko kauheudessaan lukijan naamaan. 

Teoksen päähenkilö addiktoituu jo teini-ikäisenä. Alkoholi ei niinkään koukuta, mutta huumeet natsaavat heti. Siitä alkaa vuosikymmenien taival sekoiluineen, vieroitusyrityksineen ja retkahduksineen. Ympärillä on käytön mahdollistava yhteisö -   käyttäjiä, eri tason diilereitä, velan perijöitä ja muita roistoja -  joka on yhtä aikaa vaarallinen mutta myös omissa rajoissaan solidaarinen. Sen tärkein laki on: älä vasikoi. Joukosta poistuu vanhoja nistejä, mutta uusia tulee tilalle. Useimmat kiertävät vankilan kautta takaisin porukoihin. Ihmissuhteet joukon  sisällä voivat olla kestäviäkin, jopa lapsuudessa alkaneita. 

Tästä kaikesta päähenkilö yrittää pyristellä irti korvaushoidon avulla,  kuinkas muuten. Se ei ole helppoa. Paitsi että vieroitusoireet ovat rankkoja, kuiville pääseminen vaatii myös pesäeroa entisiin ystäviin tai tuttaviin. Tässä auttaa uusi puoliso, loputtoman ymmärtävä Sonja. Kuvittelisin, että nimi on tarkoituksella lainattu Dostojevskin romaanista Rikos ja rangaistus, jossa myös on pyhimysmäinen Sonja murhamies Raskolnikovin tukena. Luin tämän romaanin joskus lukioikäisenä ja - ellen väärin muista - pidin Sonjan toimintaa suorastaan jalona. Nyt en ehkä pitäisi. Samoin ajattelen tuoreemmasta Sonjasta. 

Tuntuu, että Kuisma kääntää viimeisenkin kiven konkretisoidakseen huumeriippuvuuden vaikutuksia. Tulipahan selväksi, vaikka mitään varsinaisesti uutta ei tullut vastaan eikä toki tarvitsekaan tulla. Asiasta vain  kirjoitetaan niin paljon, että kaltaiseni täti-ihminenkin pysyy suunnilleen kartalla. Lohdutonta ja surullistahan huumekoukkuun jääminen tietenkin on, ihmisen ainutkertaisen elämän tuhlaamista. Ajattelin teosta lukiessani myös, että vähemmän olisi  nytkin ollut enemmän. Esimerkiksi Kuisman romaani Kerrostalo on tiiviimpi paketti ja sellaisena mielestäni kaunokirjallisuutena ansiokkaampi kuin Korvaushoito. 

Kuisma ei pyri (?) olemaan mikään kielivirtuoosi, ja tekstiin on jäänyt  tönkköjäkin kohtia. (En voi antaa esimerkkejä, koska olen jo palauttanut kirjan.) Mutta asiaa, sisältöä,  sitä Kuismalla on aina. Sitä paitsi Kuisman teoksissa ei tehdä loputonta draamaa siitä, että on "tikku sormessa". Hyvä!

 

 

Tiina Tuppuraisen romaani Elvi ja Ebba lähti mukaan kirjaston tänään palautettujen -hyllystä. En siis tiennyt etukäteen mitään sen enempää kirjailijasta kuin teoksestakaan.

Elvi ja Ebba ovat teoksen keskeiset henkilöt, mutta painopiste on Elvin tuntemuksissa. Kyseessä ovat noin seitsemänkymppiset lesbot, jotka ovat aikoinaan olleet pari. Ero oli tullut 25 vuotta sitten, kun Ebba oli loukkaantunut jostain ja häipynyt yhteisestä kodista. Nyt he tapaavat sattumalta kadulla ja alkavat varovaisesti lämmitellä välejään. He miettivät, liittyisivätkö porukkaan, joka suunnittelee omakotitalon ostamista eläkeläiskolhoosin asuinsijaksi. Projekti ei ole mutkaton siksikään, että Ebba on parisuhteessa, Elvi ei. Elvillä on myös aikuinen poika; ennen Ebbaan tutustumista hän oli ollut kaapissa ja  naimisissa miehen kanssa.

MIetin kovasti, onko teoksella annettavaa ilmeisimmälle kohderyhmälle, vaikka en ajattele, että romaanit kirjoitetaan vain ennalta harkittua lukijakuntaa ajatellen,  ainakaan enimmäkseen. Minusta tämä teos tuntui kiusallisen ennalta arvattavalta, vaikka varsinkin Elvin mietteet ja teot oli kuvattu  vivahteikkaasti ja uskottavasti. Ebba on vähän ohuempi hahmo. Jotenkin tuntuu, että tämänkaltaisella teoksella olisi ollut enemmän tilausta kymmenen vuotta sitten. Nykyäänhän kiintiöhomot ovat saaneet rinnalleen lesboparit vähän kaikkialle, kirjoihin, tv-sarjoihin ja elokuviin. Voi toki olla, että minulla on liian ruusuinen kuva sukupuolivähemmistöjen asemasta, joka on elinaikanani kohentunut kovasti. Ehkä vielä tarvitaan rautalangasta vääntämistä?

Luen mielelläni itselleni tuntemattomien kirjailjijoiden teoksia. Se on aina jollain tavalla avartavaa. Niin nytkin.