Näinä viikkoina tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun ensimmäinen havannankoirani Minni lennähti elämääni Hollannista. Kuluneina vuosikymmeninä rodun nimikin on ehtinyt muuttua. Ensin se oli bichon havanese, sitten bichon havanais ja nyt suomennettuna havannankoira.  Olen muistellut Minniä lyhyesti jo  aikaisemmin tässä samassa koiramuistoja-osastossa. Sieltä voi halutessaan vilkaista, miten päädyin hankkimaan juuri havannankoiran, suuren harvinaisuuden siihen maailmanaikaan. Nyt aion kertoa Minnistä enemmän. Juhlistan näillä tuokiokuvilla Minnin elämästä 20-vuotista taivaltani havannankoirien rinnalla.

Havaneesi tulee taloon

Pomppaan lokakuiseen perjantai-iltaan vuonna 1990. Olen onnistunut löytämään Helsinki-Vantaan lentokentän tavaraterminaalin. Tänne pennun pitäisi tulla! Kaipa paikka on oikea, koska ne kaksi muutakin perhettä, joille on pentu tulossa, ovat osuneet samaan paikkaan. Sitten odotamme. Ja odotamme. Kysymme joltakin virkailijalta, eikö eläimet pitäisikin purkaa ensimmäiseksi koneesta? Eivät kai ne ainakaan ulkona odota jossain kuljetuskärryssä? Ulkonahan on jo aika viileätäkin! Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua boksi ja kolme havapentua lopulta saapuvat terminaaliin. Eläinlääkärin tehdessä rajatarkastusta huomaan, että voisin juuri ja juuri ehtiä Kuopion koneeseen; muussa tapauksessa joutuisin jäämään junaan. Eläinlääkäri tarkastaa Minnin ensimmäiseksi ja sen veljen omistaja lähtee ystävällisesti kuskaamaan minua koneelle. Kaahaamme vauhdilla, juoksen sisään ja osun onnekseni suoraan lähtöselvitykseen. Vieläkö ehtisin mukaan? Virkailija soittaa portille ja kertoo, että kyllä siellä voidaan odottaa.

Portilla ei sitten olekaan niin tulenpalavaa kiirettä. Minni alkaa hieman vingahdella. Tulen kertoneeksi, että pentu on Hollannista eikä varmaan oikein ymmärrä, että rauhoittelen sitä suomeksi; tämä puolileikillään sanottuna. Paikalla sattuu olemaan kirjailija Elina Karjalainen, joka  kuulee toteamukseni. Huumori-ihmisenä E. K. vitsailee, ettei hänkään valitettavasti osaa kuin kiroilla hollanniksi. Auttaisikohan se pentua tuntemaan olonsa kotoisammaksi? Pian nousemme kuitenkin koneeseen ja sitä rataa päädymme myöhään illalla kotiin.

Noutaja ja setteri nuuskivat pentua ystävällisen uteliaana. Se ei näytä ainakaan pelkäävän niitä. Vai onko se niin väsynyt, ettei jaksa reagoida mihinkään?  Se juo hieman ja syö pikkuisen, tassuttelee tovin lattialla; sitten uni voittaa. Laitan se takaisin boksiin ja boksin sängyn viereen. Sitten koisaamme kaikki aamuun asti.

Aamulla tutkin pentua tarkemmin. Onpa se pieni! Minni on ensimmäinen kääpiökoirani ja tuntuu senkin vuoksi kooltaan aivan olemattomalta. Se saa nimekseen Mini, joka kuitenkin pian vääntyy Minniksi. Arjen tullen käytän Minnin  eläinlääkärin tarkastuksessa. Mitään sairauteen viittaavaa ei löydy. Kun käytän Minniä rokotuksissa vuoden ikäisenä, eläinlääkäri toteaa, että siitähän on varttunut ihan oikea koira. Siis täh? "No kun käytit sen tarkastuksessa silloin vuosi sitten, ajattelin, että tuosta ei kyllä koiraa tule!"  Jahas! Vuoden ikäisenäkin Minni tosiaan painoin vain reilut kolme kiloa, mutta lopullinen aikuispaino oli 4,5 - 4,7 kilon paikkeilla.

Blondi ratkoo oviongelmia

Minni kotiutuu viikonlopun verran - ja sitten koittaa arki. Maanantaina on onneksi lyhyt työpäivä, joten päätän, että tosi reippaalta vaikuttava pentu pärjää muutaman tunnin keittiössä ilman "lapsenvahtia". Jo kokoero aikuisiin koiriin verrattuna on niin suuri, ettei koiria voi jättää samaan tilaan, eikä olisi voinut jättää muutenkaan. Ovathan ne tunteneet toisensa vasta pari päivää.

Tulenpa sitten kotiin. Kata ja Wilma ovat tapansa mukaan ovella vastassa, mutta - voi pyhä jysäys - niiden välissä seisoo häntä vimmatusti viuhtoen pikkuinen Minni! Valopää Kata on tietysti avannut keittiön oven. Paitsi että ovi on kiinni. Ahaa! Koirat ovat varmaan saaneet auki toisella puolella olevan liukuoven. Juu ei - ovi on yhtä kiinni kuin se oli lähtiessäni. Siinä onkin blondilla miettimistä, kunnes setteri antaa työnäytteen. Olen taas lähdössä mutta vielä eteisessä, kun Wilma jo kiiruhtaa liukuoven eteen ja työntää sitä kuonollaan keittiöön päin. Ymmärrän! Liukuovi on hökötys, joka riippuu kiskonsa varassa katossa mutta ei ole alhaalta kiinni missään. On helppoa saada aikaan rakonen, josta pentu pääseen olohuoneen puolelle. Sitten ovi läpsähtää kiinni ja näyttää olleen koko ajan kiinni.

Laitan pöydän liukuoven eteen estämään sen longistamisen ja lähden tyytyväisenä töihin. Olen sentään fiksumpi kuin koirat! Naama venähtää, kun tulen kotiin. Minni viipottaa taas muiden mukana ovelle. Tällä kertaa ovi on liu'utettu raolleen. Tutkin ovea. Mielestäni sitä ei saa olohuoneen puolelta auki, mutta keittiön puolelta tassun tai kuonon ehkä saisi sellaiseen rakoseen, että oven saisi liukumaan. Mutta kun Minni on niin pieni! Riittävätkö sen voimat oven siirtelyyn? Asialle on kuitenkin tehtävä jotain. Ratkaisuksi löytyy pentuaitauksen verkko, joka viritellään avonaisen liukuoven kohdalle. Näin koirat näkevät toisensa mutta eivät ole kontaktissa. (Windy-setteri sitten myähemmin osoitti, miten näppärästi setteri hyppää tämän verkon yli...mutta se on jo toinen tarina.)

Apua - se ei syö!

Ne jotka ovat omistaneet noutajan, tietävät ettei niitä ainakaan tarvitse houkutella syömään, eikä setteri ole pekkaa pahempi: muutama sekunti, lurps, olipa herkullista, onko sitä lisää vai tässäkö  kaikki? Niinpä laitan huolettomana ruokakupin pikku Minnille, riisi-jauhelihaa, vieläpä vähän lämmitettyä, nam! Minni saapuu nuuskimaan kuppia, natustaa muutaman suullisen ja nyrpistää nenäänsä: hyi, ei meillä ollut tällaista Hollannissa. Kasvattajan ohje kehottaa syöttämään liotettua kuivamuonaa. Siis sitä kuppiin. En tykkää! Mutta meillähän ei koiria palvota. Kuppi pois lattialta ja uusi yritys jonkin ajan kuluttua. Tulos on aika vaatimaton...

Muutamassa päivässä alkaa hermo pettää: onhan se sentään saatava syömään kunnolla. Kokeillaan sitä ja kokeillaan tätä. Parhaiten maistuu kuivamuona, siis kuivana ja ehdottomasti seurassa ja - hohhoijjaa - kädestä syötynä, ei kupista. Niinpä siis konttaan lattialla, vaikka iskiasselkää vihloo ikävästi. Noutaja istuu vasemmalla, setteri oikealla ja niiden edessä Minni. Ojennan kullekin vuorotellen nappuloita. Noiiin! Hieeenoa! Mamin pikku höpötipöpöti aukaisee suukin vielä kerran! Ai että! Ja kerta kiellon päälle!

Tunsin kyllä itseni hölmöksi, mutta mitäpä sitä ei koiriensa eteen tekisi!

(Jatkuu myöhemmin.)