Riikka Ala-Harjan Kanaria (2010)  on niin tuore teos, että siiihen ovat ehtineet uusimmatkin tapahtumat kuten Barak Obaman valinta USA:n presidentiksi, mustien toivo. Ala-Harjan teoksen mustilla ei kuitenkaan juuri toivoa ole. Nimensä mukaisesti teos sijoittuu Kanarian saarille. Tähän miljööseen rinnastuu Helsingin edustalla sijaitseva saari, jonka omistaa yksi keskeisistä henkilöistä, eläköitynyt telakkapomo Nyman. Saaressa sijaitsevan, talvisin tyhjillään olevan talonsa vahdiksi hän on palkannut Mikko-nimisen miehen, joka nyt saapuu Kanarialle rakentamaan uutta uima-allasta. Nyman on jäänyt leskeksi alkoholistivaimonsa kuoltua. Hänen suurempi traumansa on kuitenkin telakan konkurssi. Mikko puolestaan käy läpi suhdettaan naisystäväänsä, naimisissa olevaan Johannaan, joka on jättänyt Mikon, ei aviomiehensä vaan uuden rakastajansa vuoksi. Henkilögalleriaa täydentävät keikkapastori Taru Holm ja Malista kotoisin oleva 19-vuotias Dior, joka on myyty vaimoksi seitsemänkymppiselle Luisille.

Nyman on Kanarialla paossa häpeäänsä ja itseään. Naureskellaanko selän takana konkurssille? Mitä vaimo on kuolinvuoteellaan kertonut Holmille heidän elämästään? Onko kertonut lyönneistä? Ateneumiin päässeen vaimon lahjakkuuden nitistämisestä? Gininhöyryisestä ajelehtimisesta? Entisessä elämässään Nyman on tottunut käyttämään valtaa, käskyttämään,  eikä hänellä ole muita keinoja kohdata ihmisiä. Niinpä hän ei heitä kohtaakaan vaan yrittää pakottaa mieleisekseen ja lähelleen. Taruun Nyman käyttää jopa väkivaltaa ja Mikon hän saa tottelemaan rahalla, ei kuitenkaan lopullisesti. Mikko liukuu omaan mielisairaan todellisuuteensa ja Taru pakenee Suomeen.

Tasapainoisin ja raikkain hahmo on Dior, joka siivoaa Nymanin taloa. Dior on kaunis ja elinvoimainen ja haluttava, mutta naimisissa. Afrikassa on tulevaisuus, arvelee Nyman, ei Aasiassa. Nyman ei kuitenkaan halua nähdä Diorin ahdinkoa. Diorillahan ei juuri ole vaihtoehtoja. Henkeään pidätellen hän yrittää tehdä juuri niin kuin käsketään, ettei menettäisi työtään. Karmeampi kohtalo on niillä huterilla veneillä kohti Kanariaa lähteneillä laittomilla siirtolaisilla, joiden ruumiita ajautuu rantahiekalle turistien sekaan. Jotkut selviävät hengissä ja tekevät orjatyötä tomaattiviljelmillä.

Mitä Nymanille on jäänyt käteen kaikesta reuhtomisesta? Yksinäisyys. Ja itku. Uusi uima-allas on kalsea palju. Kylmässä pohjolassa odottaa jäiden saartama saari. Lukot on vaihdettu. Siellä ja täällä myös.  Autiota on muidenkin henkilöiden ympärillä. Nämä ihmiset ovat hylänneet ja tulleet hylätyiksi. Miten menikään se ihmisen ikävä toisen luo?  Nemo felix!

Riikka Ala-Harja kirjoittaa niukan taloudellisesti ja saa aikaan turhasta selittelystä riisutun jäntevän kokonaisuuden. Hienoa!