Olen taas viime aikoina kiusannut itseäni katsomalla television koiraohjelmia, etenkin Victoria Stillwelliä ja vähän muitakin. En ota kantaa siihen, onko mahdollista, että vuosia vaikeasta häiriökäyttäytymisestä kärsinyt koira saadaan ruotuun muutamassa viikossa. Hyvä jos saadaan! Enemmän olen taivastellut koirien omistajia. He vaikuttavat kutakuinkin täysjärkisiltä taviksilta. Töissä käydään, huusholliit ovat asiallisia, on talo tai rivarinpätkä ja pikkuinen takapiha. Mutta mikä ihme sumentaa järjen, kun on kyse koirasta?

Perheessä on ennestään komea amerikanbulldoggi;  seuraksi otetaan dobberi. Toiseen kortteeriin otetaan kaksi vetokoiraa, jonkin sortin huskyja mutta vaikuttavat kookkaammilta. Eräillä on hieno, vaikka varsin isolta vaikuttava bokseri. Olikohan heilläkin jo jokin muu koira, en muista. Koirat oirehtivat, kuka mitenkin. Ja paljonkohan ne saavat liikuntaa tai muuta toimintaa? Esimerkiksi puoli tuntia kolme kertaa viikossa! Sillä lailla.

Yhden ohjelman koirat ovat läskejä, ja niitä yritetään laiduttaa. Vain yksi kolmesta koirasta saadaan laihtumaan. Mukana oli myös eläinlääkäri. Minua olisi kiinnostanut, tutkittiinko, onko näiden koirien ja varsinkin uskomattoman lihavan beaglen aineenvaihdunta normaali vai ovatko ne todella lihoneet vain liian syömisen vuoksi. Säälittäviä joka tapauksessa.

Oma lukunsa ovat koirat, joita ei esim. osata häätää pois sängystä, vaikka koira olisi siinä häiriöksi. Ei ole juolahtanut laittaa koiralle omaa petiä tai panna sitä portin taakse; tarvitaan V. S. keksimään tällainen mullistava ratkaisu. Myöskään keittiössä ruokaa ryöstelevän koiran toimien estämiseksi ei ole keksitty mitään konstia, kuten  lukkoja tai porttia. Ei voi olla totta! Jotkut koirat tekevät tarpeensa sisälle. Eivätkö ne opikaan sisäsiisteiksi itsestään? Tsiisös!

Vielä hirveämpiä tapauksia esitetään eläinlääkintään keskittyvissä ohjelmissa. Vanhan cavalierin sydän ei enää toimi kunnolla. Niinpä sen vatsaonteloon kertyy jopa kaksi litraa nestettä, jota pumpataan pois parin viikon välein. Iäkkään omistajan edellinen koira on täytetty ja näin aiotaan tehdä cavalierillekin. Siitä koira ei toki kärsi; onhan se siinä vaiheessa onnekseen jo vainaja. Kallliit, vaikeat, suuret, kivuliaat, tuloksiltaan epävarmat, koiran hyvinvoinnin kannalta kyseenalaiset operaatiot ovat kai todistaviaan omistajan suuresta eläinrakkaudesta.

Jos (vielä) kasvattaisin koiria, pitäisin näitä ohjelmia sydäntä kylmäävinä. Miten voisin taata,  ettei oma kasvattini parin vuoden kuluttua lyllertäisi 15 kilon painoisena? Olisi toivottamassa takussa syystä, "ettei se anna" selvitellä turkkiaan? Asuisi kaapin alla, koska perheen isompi koira terrorisoi sitä? En mitenkään. Missä yhteydessä olenkaan lukenut tokaisun: "En kasvata koiria, koska rakastan niitä." Yhä vahvemmin alkaa tuntua, että tämän periaatteen  allekirjoitan ja sitä noudatan.