Salvatore Quasimodon runo menee muistaakseni näin: Jokainen yksinään maan sydämellä, auringonsäteen lävistämänä/ ja äkkiä on ilta. (Olen kyllä nähnyt toisenlaisenkin suomennoksen.) Mutta hyvin on Salvatore sanansa asettanut.  Samaa ideaa on V.A. Koskenniemen tunnetussa, vähän pateettisessa runossa: Yksin oot sinä ihminen/kaiken keskellä yksin.

Niinhän se on, että jokainen on viime kädessä yksin maailmassa, riippumatta siitä, paljonko on ystäviä tai muuta seuraa ympärillä. Silloin tällöin löytyy sielunkumppani, mutta jäännöksettömästi ei kukaan voi jakaa ja ymmärtää toisen ihmisen kokemuksia eikä tietoisuuden sisältöä, eikä ole tarpeenkaan.

Miksi olen kauniina kesäpäivänä päätynyt miettiimään "syvällisiä"? Siksi, että kuulin juuri lähisukulaisen syövän taas aktivoituneen. Murheellista. Me sukulaiset olemme tietenkin yrittäneet tukea - kuten nykyään on tapana sanoa - tätä syöpäsairasta parhaamme mukaan. Tiettyyn rajaan saakka se onnistuu. Selvästi voi kuitenkin vaistota, että lopulta vastaan tulee alue, jota me "terveet" emme tavoita ja jolla sairastunut joutuu käymään kamppailunsa yksin. Me emme oikeasti tiedä, miltä tuntuu, kun lääkäri kertoo karun realistisesti, että tätä syöpää on kahta lajia: nopeasti etenevää, jolle lääketiede ei mahda mitään, tai sitten vähän kiltimpää.  Emme tiedä, miltä tuntuu odottaa toistuvien kontrollikokeiden tuloksia. Emme tiedä, miltä tuntuu huomata, että tilanne on rauhallisen vaiheen jälkeen pahentunut. Emme tiedä, miltä tuntuu suru ja pelko sen mahdollisuuden edessä, että elämä alkaa olla ohi.

Vertaistuki auttaisi ehkä enemmän  kuin meidän "terveiden" kömpelöt auttamisyritykset? Tässä asiassa potilasjärjestöt ilmeisesti tekevät hyvää työtä? Niihinkään eivät kaikki halua liittyä, ja jokaisen oma ratkaisuhan se onkin.

Mutta - kulunutta sanontaa käyttääkseni - niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Toivon kovasti!