On helppo huomata, mistä Emma Donoghuen romaani Huone on saanut ideansa: niistä pöyristyttävistä tapauksista, joissa nuori nainen on kaapattu elämään vuosia jossain kellarissa tai isä säilöö siellä insestiin pakottamaansa tytärtä ja lapsia. Huoneessa nuori äiti elää tällaisissa oloissa viisivuotiaan poikansa kanssa. Pojan isä on äidin kaapannut mies, jota nimitetään Vanhaksi Kehnoksi. Äiti laatii pelastussuunnitelman, joka onnistuu. Teoksen loppupuoli kuvaa äidin ja pojan sopeutumista vankeuden ulkopuoliseen elämään. Tämä osa on mielestäni onnistuneempi ja kiinnostavampi kuin vankeutta kuvaava alkuosa. 

Teoksen kertojana on tämä viisivuotias lapsi. On tietysti vaativa urakka uida lapsen nahkoihin ja ottaa lisäksi huomioon hänen rajallinen kokemusmaailmansa. Lapsella on ollut kontakteja vain äitiinsä eli aikuiseen ihmiseen, joten lukija nielaisee hänen pikkuvanhuutensa, juuri ja juuri. Monin paikoin mennään kuitenkin  uskottavuuden rajan yli.  Olisikohan kirja kärsinyt siitä, että kertojana olisi ollut äiti? Tuskin.  

Kirjan liepeessä kerrotaan, että se on ollut kansainvälinen myynti- ja arvostelumenestys ja ollut ehdolla parin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Ihmettelen. Minusta Huone on tusinateos, joka hyödyntää myyntivalttina tympeiden rikosten valmista julkisuutta.