Yöpöytää raivatessa tulee selattua vanhoja lehtiä. Nyt käteen sattui Koiramme 1/2014, jossa Tapio Eerola kirjoittaa Täällä vartioin minä -palstallaan mm. koirien inhimillistämisestä. Olen lähes kaikesta Eerolan kanssa samaa mieltä. Minullekin koira on se, ei hän. Minäkin olen sitä mieltä, että parasta mitä koiralle voi tarjota, on vapaana kirmailu. Mutta halailu? Olen aina halannut koiria eivätkä ne ole siitä pilalle menneet. Olen sanonut koiran kuolemasta, että se lähti koirien taivaaseen tai sateenkaarisillalle, enkä pidä sitä koiran inhimillistämisenä kuten Eerola. (Mehän käytämme kiertoilmauksia myös ihmisen kuolemasta.) Lopuksi Eerola toteaa, että koirat ovat hänelle tärkeitä, eivät rakkaita. Itse voisin oikeastaan sanoa päinvastoin. Koirat ovat aina olleet minulle rakkaita, mutta tiedä häntä siitä tärkeydestä. Enemmänkin koirat ovat kuuluneet elämäni hömppäosastoon. Ne eivät ole toimineet missään oikeassa työtehtävässä. En ole kilpaillut koirilla tai koirien kanssa, paitsi osallistunut jokuseen näyttelyyn, jotka eivät  ole minulle ensisijaisesti kilpailuja. En ole tavoitellut koirien avulla ystäviä, menestystä tai vaikutusvaltaa. Koirilla ei ole ollut taloudellista merkitystä, ainakaan plusmerkkistä. Niin että aikamoisia turhakkeita ne ovat olleet, mutta sitäkin rakkaampia.