Kirjoja on tullut luettua, mutta en ole ole niistäkään saanut juttuja aikaiseksi. Kiirettä on ollut olevinaan. Paikkaan aukkoa kirjoittamalla lyhyesti muutamasta.

Salman Rushdien teos Joseph Anton: Muistelmat kertoo hänen yli kymmenen vuotta kestäneestä elämästään Ajatollah Khomeinin langettaman fatwan kohteena. Fatwahan perustui Rushdien Saatanallisten säkeiden (romaani) islaminuskoisissa aihauttamaan suuttumukseen. Rushdie, jonka tappamisesta luvattin huimia palkkioita, joutui painumaan maan alle ja elämään poliisin jatkuvassa suojeluksessa. Ihme kyllä, hänen pitkäaikainen asuinpaikkansa ei paljastunut. 

On vaikea kuvitella, minkälaisessa paineessa Rushdie ja hänen läheisensä joutuivat elämään. Joka tapauksessa Rushdie jatkoi kirjoittamistaan, avioitui ja erosi pariin kertaan ja pyrki laajentamaan vähitellen liikkumavaraansa. Parhaiten tämä onnistui USA:ssa, jossa fatwan puristus ja turvallisuusviranomaisten ote eivät tuntuneet niin kuristavilta kuin Rushdien kotimaassa Englannissa. Teoksen lopussa Rushdie toki kiittää brittiläistä turvakoneistoa, mutta toisaalta kritisoi sen toimintaa pitkin matkaa. Kriittistä sanottavaa Rushdiella on myös mm. lentoyhtiöistä sekä kustantamoista, kirjakaupoista yms. jotka pelkäsivät ottaa Rushdieta asiakkaakseen tai kirjoja kustannettavaksi tai myyntiin. Jaa-a, olisikohan aika ymmärrettävää, etteivät ihmiset halua tulla räjäytetyksi taivaan tuuliin vain siksi, että Rushdie sattuu olemaan samassa koneessa!

Rushdie on joutunut kärsimään ja taistelemaan keskeisen länsimaisen arvon ja luovuttamattoman oikeuden, sananvapauden, puolesta. Onneksi hän sentään säilytti henkensä päinvastoin kuin lukuisat toimittajat maailman kriisipesäkkeissä. Rushdie ehtii teoksessaan myös viitata ns. arabikevään herättämään toivoon. Valitettavasti tiedämme nyt paremmin, mihin arabikevät päätyi.

Amerikkalainen Siri Hustvedt on lempikirjailijoitani. Niinpä tartuin tietenkin myös Hustvedtin uusimpaan suomennettuun teokseen Säihkyvä maailma. Tässä teoksessa ikääntynyt kuvataiteilija Harriet, jota kutsutaan Harryksi, tuo esille teoksiaan kolmen nuoren miehen nimissä. Tarkoituksena on osoittaa, että kritiikki kohtelee teoksia eri tavoin riippuen siitä, kenen tekemiksi työt kuvitellaan ja että varsinkin naiset, erityisesti vanhemmat naiset, sivuutetaan ja mitätöidään.

Hustvedt on älyllinen, tietorikas, lukenut kirjoittaja, mikä näkyy tässäkin teoksessa. Jostain syystä en tällä kertaa jaksanut innostua Hustvedtistä. Kirja on taitava, ammattitaitoinen, totta kai. Mutta niin, ehkä sen perusasetelma on liian ilmeinen jaksaakseen toden teolla ottaa tulta. Sitä lukiessa alkaa helposti ajatella, että joo joo, niinpä niin, ihan tärkeää, mutta mennäänpä asiassa etiäppäin. What next?

Päivi Alasalmen Joenjoen laulu sijoittuu Lappiin, Saamenmaahan ja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä eletään 1500-luvulla. Saamelaistyttö Soruia löytää metsästä haavoittuneen pirkkalaisen Kaukomielen ja haaveksii hänestä puolisoa itselleen. Toisessa osassa ollaan Laestadiuksen mukana 1800-luvulla ja viimeisessä, nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa Sami Uddas palaa Etelä-Suomesta juurilleen Lappiin.

Joenjoen laulu on tavallaan tendenssikirjallisuutta. Siinä luonnon kanssa ihanassa sopusoinnussa elävät saamelaiset saavat niskoilleen heidän maansa ryöväävät ja heidän kulttuurinsa ja elämäntapansa nujertamaan pyrkivät ei-saamelaiset. Mutta periksi ei anneta. Viimeisen osan saamelaisaktivisti Ingakin pitää lippua korkealla. Jostain syystä fiksu Inga rakastuu Samiin, joka on lähinnä retku. Mutta niinpä Samikin kohta ajaa porolla kilpaa ja heittää suopunkia. Kiva kiva.