(Teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia!)

Olen tainnut vannoa, että en lue enää yhtään kirjaa, jonka aiheena tai keskeisenä teemana olisi sota, sen syyt ja/tai seuraukset tai mitä tahansa. Niin. Kun luin Terhi Rannelan romaanin Kiivaat esittelytekstin, kiinnostuin kuitenkin sen sotaa sivuavasta aiheesta: tamperelaiset nuoret järjestivät sabotaaseja jatkosodan aikana vastustaakseen Suomen sotaa Saksan rinnalla.  Kirjan liepeessä kerrotaan, että se perustuu osittain tositapahtumiin. Sodan aikana Tampereella todella toimi tällainen nuorten vastarintaryhmä. 

Teos etenee ajallisesti kahdella tasolla. Salme-niminen henkilö kirjoittaa vuonna 1955 "kirjeitä" nuoruudenrakastettunsa Toivon puolisolle. Tähän lomittuvat sitten sotavuosien tapahtumat. Salme on imenyt vasemmistolaisen maailmankatsomuksen äidinmaidossa. Pispalassa asutaan ja sisällisodassa on oltu hävinneellä puolella. Siitä ovat muodostuneet identiteetin rakennuspuut.  Niinpä ei ole vaikea päättää, kenen joukoissa seisot. Konkreettisiin toimiin ryhtyminen ei sentään suju yhtä vaivattomasti, ainakaan tytöiltä, mutta riski kuitenkin otetaan ja paineensieto joutuu testiin.

Kiivaat on myös rakkaustarina. Salme kirjoittaa: Kerron heti, että saan sen sanotuksi: Sinun miehesi [Toivo] on minun elämäni suurin rakkaus. Paria Salmesta ja Toivosta ei kuitenkaan tullut. Vuonna -55 Salme toteaa: En kaipaa enkä havittele häntä sinulta. Olen Toivolle ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Sota on sodittu, rangaistukset kärsitty ja haikailusta luovuttu. Ollaan hengissä! Vieressä istuu oma puoliso Arvo. 

Kaiketi on haasteellista astua 40-luvun nuorten pääkoppaan ja hahmottaa, miten he ajan melskeet kokivat. Teoksen nuorethan eivät olleet valtavirtaa. Heillä piti olla toiminnalleen vahva ideologis-kokemuksellinen selkänoja, jolla he oikeuttivat tekonsa. Rannela selviää tästä pahemmitta kolhuitta. Ainakaan en itse  ryhtynyt  vänkäämään vastaan.

Ajattelin teosta lukiessani paljon omaa taustaani. Tiedän, että isän  suku on ollut sisällissodassa valkoisten puolella. Joku isän nuori serkku on jopa kuollut tässä sodassa. Miten äidin suku asemoitui? En tiedä! Sisällissodasta ei lapsuudessani puhuttu, eikä kyllä juuri puhuttu talvi- ja jatkosodastakaan. Näin jälkeenpäin ajatellen se on omituista. Olen joka tapauksessa aina kuvitellut, että suhtautumiseni sisällissotaan/ veljessotaan/  punakapinaan/ kansalaissotaan/ vapaussotaan on neutraalia. Mutta onko? Sitä jouduin miettimään varsinkin viime vuonna, kun sotaa muisteltiin vähintään riittävästi, ja myös nyt, Rannelan teosta lukiessani.

Sotien pitkä varjo ei väisty helposti, ei meillä eikä muualla, varsinkaan, kun sotatapahtumia on taas ruvettu hyödyntämään nationalistisessa propagandassa. Auttaako meitä, jos fiktio valottaa sotia monesta näkökulmasta suostumatta kulloinkin vallassa olevien tulkintaan? Toivottavasti!