Vuodenvaihde tuli ja meni, ongelmitta. Rosita-havaneesin kanssa se on helppoa. Se ei ehkä ole maailman rohkein otus, mutta ääniarkuutta sillä ei ole yhtään. Suurimman osan aattoillasta Rosita nukkui. Kun kävimme ulkona, minua arvelutti. Satuimme nimittäin pöllähtämään pihalle, kun  lammen rannalla paukuteltiin ihan kunnolla. Mutta Rositaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa; se keskittyi muiden koirien hajumerkkien tutkimiseen. Luulenpa, että olisin voinut talsia rannalle katsomaan tulitusta, mutta sitä en missään nimessä tee. Pelkää koira tai ei, sen paikka ei ole ilotulituksen yleisönä. Niinpä palasimme sisälle ja jatkoimme aattoillan viettoa kaikessa rauhassa.

Minullahan on ollut aikoinaan ääniarka noutaja, Kata,  jonka ääniarkuus "puhkesi"  nimenomaan ilotulitusraketin osuttua sen viereen, kun olimme iltapissillä.  Siitä ääniarkuus sitten paheni, kuten sillä on tapana. Opin kantapään kautta, että kyse on todella ikävästä ominaisuudesta, jolle ei missään nimessä saa viitata kintaalla jalostukseen käytettäviä yksilöitä valitessa. Ääniarkuudesta huolimatta Kata oli rakkaista rakkain koirani. Juu tiedän, olen kirjoittanut tästä asiasta useasti ennenkin, mutta jankkaan asiaa, koska pidän sitä tärkeänä.

Tuo sähisevä raketti ammuttiin naapuritalon parvekkeelta tai maasta sen alta luutavasti ihan tahallaan meitä kohti. Sitä mahdollisuutta ei ainakaan ole, etteikö meitä olisi nähty. Välissä ei ollut mitään näköestettä.  Niin että eivät olleet järjenjättiläisiä nekään rakettien ampujat: kivaa jekkuilua, hehheh. Not.